Uutiset alisivun pääkuva

Sisältöjulkaisija

angle-left Keisari Aleksanteri I Tohmajärvellä 1819 - Ismo Björnin esitelmä 31.8.2019

Keisari Aleksanteri I Tohmajärvellä 1819 - Ismo Björnin esitelmä 31.8.2019

Muisto ja elävää historiaa

 

Esitelmä Tohmajärvellä Pohjois-Karjalan maakuntapäivänä 31.8.2019

 

Dosentti (FT) Ismo Björn

Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos

PL 111 80101 Joensuu

ismo.bjorn(at)uef.fi

 

Muisto Venäjän keisari Aleksanteri I:n vierailusta Tohmajärvellä elokuussa 1819 on elänyt paikkakunnalla kaksisataa vuotta. Venäjän tsaarin vierailu ja hänen matkansa herättämä ihastus sekä matkan muiston elävöittäminen kertovat, että rajakunta Tohmajärven historia on myös muuta kuin sotaa ja rajan rakentamista suhteessa Venäjään ja venäläisiin. Rajan historia on myös yhteistä ja elettyä arkea. Tällaiseen historiaan pystyy itse kukin samaistumaan kansallisuudesta tai kielestä riippumatta. Aleksanteri I:n vierailun muistaminen on yhdistävää – ei erottelevaa ja jakavaa – historiaa.  Vierailun elävä muisto rakentaa iloista ja avoimesti kansainvälistyvää Pohjois-Karjalaa kuten maakuntapäivään kuuluu.

Harva valloittaja on saanut aiemmilta vihollisiltaan niin riemullista vastaanottoa kuin mitä sai Aleksanteri I lukuisilla Suomen vierailuillaan. Venäjän sotajoukot olivat valloittaneet Suomen sodassa 1808-1809 Ruotsilta joukon sen itäisiä maakuntia aina Ahvenanmaata myöten sekä myös Kemin Lapin ja Länsi-Pohjan, mutta Venäjän keisarin, tsaari Aleksanteri I:n sanotaan valloittaneen näiden alueiden asukkaiden eli uusien alamaistensa sydämet. Valloittaja oli yhtä kuin valloittaneen maan hallitsija, ja häneen ihailu kohdistui. 

Aleksanteri I piti vallassa Ruotsin ajan lait ja yhteiskunta säilyi entisellään. Venäjälle riitti, että Pietarin puolustusasemat siirtyivät Kymijoelta Pohjanlahdelle.  Saatuaan uusilta alamaisiltaan uskollisuudenvalan Porvoon valtiopäivillä 1809 matkusti Aleksanteri I Turkuun. Kaupungin porvarit rakentaneet kaupungin rajalle kunniaportin. Se oli tehty Roomassa olevan Tituksen riemukaarin mallin mukaiseksi. Portin yllä oli teksti: Åt Alexander I, Hvars hävar landet vunno, Hvars mildhet folket vann eli Aleksanteri I:lle, jonka sotajoukot voittivat maan, mutta jonka lempeys voitti kansan. Turun porvareilla olivat omat etunsa mielessä, mutta Aleksanteria ihailtiin myös aivan vilpittömästi. Tästä kertovat aikalaiskuvaukset sekä keisarin matkasta säilynyt muistitieto.

Keisari osasi ottaa kansan. Kauan muisteltiin, kuinka mahtavan Venäjänmaan itsevaltias notkisti päätään halpain suomalaisten alamaistensa edessä.  Keisaria itseään ihailu viehätti ja erityisen ilahtunut hän oli siitä, kuinka arastelematta suuriruhtinaskunnan asukkaat hallitsijaansa kohtelivat. Hän huomasi, että täkäläiset ihmiset eivät olleet olleet maaorjia, eikä heidän ollut tarvinnut pahemmin nöyristellä tilanherrojen edessä.

Isällisenä esiintynyttä Aleksanteri I:tä on kutsuttu nimellä Hurmaajatsaari, sillä lumosi aikalaisensa kiehtovalla olemuksellaan. Hän näyttäytyi kansalle armollisena, nöyränä ja viehättävänä.

Keisarin suosiota Suomessa on lisännyt hänen lyhyt romanssinsa Ulrika Möllersvärdin kanssa. Ulrika Otteliana Möllensvärd oli maaherra Möllersvärdin 18-vuotias tytär, jonka Aleksanteri I oli nähnyt Porvoon valtiopäivätansseissa 1809. Keisari vieraili Mäntsälässä Möllerhofin kartanossa, jossa hän saattoi tutustua kauniiseen Ullaan lähemmin. Aikalaiskuvausten mukaan Ulla oli nuoren kukoistuksensa parhaassa kevätloistossa. Hänellä oli sorja vartalo, puhtaat ja terveet kasvonpiirteet sekä suuret elämänhalua hehkuvat silmät. Hän loisti kuin vastapuhjennut ruusu. Kirjailija Mika Waltari kuvailee kirjassaan ”Tanssi yli hautojen” tsaarin ja Ullan romanssia varsin viattomaksi. Se, mitä Mäntsälässä tapahtui, on jäänyt arvailujen varaan. Mutta nimenomaan tämänkaltainen romanttinen rakkaus lähensi keisaria ja suomalaisia enemmän kuin hänen poliittiset saavutuksensa. Romanssi sopi myös suomalaiskansalliseen historiakertomukseen, sillä vaikka Venäjän sotajoukot olivat valloittaneet koko Suomen, niin puolestaan suomalainen nainen oli valloittanut keisarin sydämen.

Aleksanterista on sanottu, että hän halusi miellyttää naisia ja kokonaisia kansoja. Hän laski leikkiä paikallisten kaunottarien kanssa. Hän kuiski naisten korviin haltioituneita kohteliaisuuksia, mitkä kuuluivat tuon ajan romanttiseen rakkauteen, aivan kuten medaljongeissa säilytettävät naisten hiuskiehkurat. Turussa hän oli tanssittanut jopa aatelittomia naisia. Moista pidettiin jo varsin uskaliaana.

 Aleksanterin aikalainen, runoilija Puskin, piti eräänlaista Don Juan -luetteloa rakastamistaan naisista. Aleksanteri I ei valloitustensa määrällä kerskaillut, eikä muutenkaan saattanut naisiaan huonoon valoon.  Nuorena ollessaan Aleksanterin sanottiin muistuttaneen antiikin patsasta. Tohmajärven käynnin aikana vatsan pyöristymä ja etenevä kaljuuntuminen uhkasivat jo ulkonäköä. Mutta silmät olivat yhä poutataivaan siniset ja pieni rakastettava suu oli aina valmis romanttisiin kuiskutteluihin.

Keisarin kiehtovuutta lisää hänen kuolemaa ympäröivä salaperäisyys.  Kuoliko Aleksanteri I Taganrogissa 1825 vai vasta 1864 Siperiassa Fjodor Kuzmits-nimisenä erakkomunkkina? 

Suomalaisessa populaari- ja myös tieteellisessä kirjallisuudessa Aleksanteri I:n elämää, matkoja ja tekoja tutkitaan kansallisesta näkökulmasta ja Suomea painottaen. Kansainvälisessä kirjallisuudessa Suomi jää pelkäksi maininnaksi, eikä Aleksanterista annettu kuva ole lainkaan niin siloinen kuin suomalaisessa muistelmakirjallisuudessa. On muistettava, että Aleksanteri teki lukuisia matkoja laajan valtakuntansa eri kolkkiin. Suomeen suuntautuneet matkat sivuutetaan kansainvälisessä tutkimuksessa yleensä lähes tyystin.

 

Keisari kierroksella 1819

Aleksanteri I vieraili useasti Suomessa. Hän saapui neljännen kerran Suomeen elokuussa 1819. Vanha Suomi eli Ruotsin Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1734 menettämät alueet oli liitetty 1812 Suomen suurruhtinaskunnan alueeseen, joten niin (Ruotsin) Karjalan alue, johan Tohmajärvi kuului  kuin myös Venäjälle kuulunut Savonlinnan olivat taas samojen rajojen sisällä. Heti Suomen rajalle Salmiin tultuaan oli Aleksanteri I pyytänyt tulkkiaan, vänrikki Carl Mauritz Martinauta kääntämän ranskasta suomeksi muutamia sanoja ja sanontoja. Näin keisari saattoi puhutella maan omilla kielillä suomeksi ja ruotsiksi uusia alamaisiaan.  Aleksanteri osasi hieman ruotsia todennäköisesti jo tätä ennen,  sillä hän puhutteli kansaa Suomessa ollessaan myös ruotsiksi.

Aleksanteri I matkusti Laatokan rantatietä ohi kauniin Kirjavalahden Sortavalaan ja sieltä Valamon luostariin. Matka jatkui Ruskealan ja Pälkjärven kautta Tohmajärvelle, jonne hän saapui 23. päivä. Yöpymisen jälkeen matka jatkui edelleen Kuopioon, Kajaaniin, Ouluun, Tornioon ja rannikkoa alas Turkuun, Hämeenlinnaan, Helsinkiin, Porvooseen ja Viipuriin ja lopulta takaisin Pietariin. Keisarin matka Suomeen elokuussa 1819 kesti kaikkiaan kolme viikkoa. Aikalaistiedot keisarin matkasta Sortavalasta Kuopioon saakka ovat puutteellisia ja satunnaisia. Myöhemmin koottu perimätieto on mahduttanut tsaarin matkatarinaan mukaan paljon tapahtumia ja sattumuksia, joista kaikki eivät ole voineet toteutua, ainakaan aivan sellaisenaan. Tohmajärven tapahtumista kirjoitti sanomalehti Karjalaiseen 23.8.1919 nimimerkki O. K. Nimimerkin takana on todennäköisesti lehden vakituisen avustaja nurmeslaisen Olli Koistinen, joka artikkeli ”Eräs satavuoismuisto” ilmestyi siis eli sata vuotta käynnin jälkeen.

Aleksanteri I:n pitkää kieromatkaa dokumentoivat tuoreeltaan eri kirjoittajat ja matkasta kerrottiin myös sanomalehdissä. Kajaanin matkalla mukana olleen Sebastian Gripenbergin kuvittu kertomus julkaistiin Pietarissa neljällä kielellä 1828. Oululainen opettaja Sara Wecklin kokosi muistoja Aleksanterin vierailusta Pohjanmaalla (Hundrade minnen från Österbotten).  Kirjana ne julkaistiin 1844. Emil Nervanderin muistokertomus (Kejsar Alexander 1;s samtliga resor i Finland) ilmestyi 1906. Keisarin pitkä matka synnytti eri puolille Suomea omia muistoja. Jotkut elivät kaskuina, toiset kertomuksina. Keisarin matkakesä jäi kansan mieleen myös siksi, että 1819 oli poutakesä, Metsäpaloja oli paljon, joten köyhät saattoivat kylvää ohraa kuloaloille. Viljat kasvoivat, ja syötävää riitti myös vaivaisille. Talvi ennen keisarin kulkua oli ollut vähäluminen ”kierätalvi”.

Eri puolilla Suomea vietetään vuosittain keisarin vierailun muistopäiviä, joiden ohjelma mukailee Aleksanterin käynnin ohjelmaa. Mäntsälässä tanssitaan Keisarin kaljaasit, Vuolijoella järjestetään Keisarin purjehdus. Siellä täällä on matkareitistä kertovia Keisarinteitä, Keisarinkiviä ja Kangasalla Keisarinharju. Paltamon Keisarin tallista, siis siitä missä Tohmajärven ruustinnan hilloa maistettiin, tuli maan ensimmäinen museorakennus.

Hallitsijan matkaseurueeseen kuuluivat henkivartijan kasakkavänrikki Ovtsarovin ohella kenraaliadjutantti Pjotr Volkonski ja henkilääkäri James Wylie. Suomen kielen tulkkina toimi vänrikki Carl Mauritz Martinau, vaunumestarina eversti Solomka, hovimestarina O. Müller ja kamaripalvelijana F. Feodorov. Tsaaria kuljetti Ilja Ivanovits Baikov, joka toimi Aleksanterin kuskina kolmen vuosikymmenen ajan.  Lisäksi seurueeseen kuului vartio- ja keittiöväkeä sekä kuormarenkejä. Matkaa tehtiin kahdessa ryhmässä. Kaikkiaan seurueessa oli kymmenen katettua vaunua, joita veti 30 hevosta. Hevosia vaihdettiin matkalla.  Kyytiraha maksettiin kaksinkertaisen taksan mukaan, mutta jokaisella hevosenvaihtopaikalla tuli olla 30-40 hevosta valmiudessa seurueen tarpeisiin. Vaunuja tarvittiin, sillä mukana kulkivat täydelliset ruokailukalustot, teetä, kahvia, hedelmiä, juomia, vaatteita ja muuta jokapäiväiseen elämään kuuluvaa tavaraa

Päivämatkat saattoivat olla jopa 100 kilometrin luokkaa, eikä suurempia levähdysaikoja harrastettu. Matka jatkui usein iltamyöhään tai sitten aloitettiin ani varhain aamulla. Kaikille yöpymispaikoille oli annettu ohjeet varustaa kahdeksan sänkyä patjoineen. Adjutantti Volkonskilla tuli olla huone samassa talossa kuin keisarilla.

Yöajoa varten oli varattu soihtuja. Keisarilliset vaunut olivat ennen näkemätön ilmiö, ja jo ensimmäisenä tullut 12 hevosen ja neljän vaunun keittiö- ja vaatekalustoryhmä saattoi erehdyttää rahvasta luulemaan niitä keisarillisiksi ajopeleiksi.

Olli Koistisen kertomuksen mukaan keisari saapui Tohmajärvelle keskipäivän jälkeen ja matkasi rantaa kulkevaa tietä myöten kohti Jouhkolan hovia. Kemien kylälle tultaessa maantie nousi jyrkkänä melkein paljaita kallioita myöten Ikolanmäelle. Mäen päällä keisari oli noussut vaunuista ja ihmetellyt tien linjausta ja antanut käskyn, jonka mukaan tien oli kierrettävä vaaran alta ja ohitettava vaaralliset kalliot. Sen jälkeen keisari oli ihaillut ympärilleen levittäytyvää vaaramaisemaa. Vasemmalla pilkotti Tohmajärven kirkko ja sen vierustalla punertavaksi maalattu pappila. Niiden takana välkehti Tohmajärven kiiltävä pinta ja pienoinen joki kimalteli valkeana vyönä etempänä. Kaukaisuudessa oli Kiteen kirkko ja sitten vain metsäisiä, sinertäviä vaaroja. Aikansa ihailtuaan keisari nousi vaunuihinsa ja ajoi Jouhkolaan. Hovia isännöi Ala-Karjalan kihlakunnan kruununvouti Gabriel Wallenius nuorempi. Paikalla oli myös hänen veljensä Tohmajärven kirkkoherra Pehr (Pietari) Wallenius perheineen. Kruununvouti meni seuruetta vastaan ja tarjosi suolaa ja leipää, kuten tapana oli. Jouhkolaan oli kokoontunut väkeä saadakseen nähdä ihailtua hallitsijaa. Kerrotaan, että erääseen huoneeseen oli keräytynyt niin paljon katselijoita, että lattia sortui.

Hovi tarjosi päivälliset.
Ruokailtaessa noudatettiin etiketinmukaisia pöytätapoja, joten keskustelut kuuluivat ehdottomasti asiaan. Keskustelukielenä oli, mikäli mahdollista, ranska. Keskustelu sujui myös saksaksi, mitä kieltä keisarin kerrotaan käyttäneen Liperissä. Se mitä keskustelu koski, ei ole tiedossa, mutta todennäköisesti Aleksanteri I oli kiinnostunut hoviadjutanttinsa, ruhtinas Mihail Petrovits Dolgorukin sotaretkestä ja oleskelusta Tohmajärvellä Suomen sodan aikana 1808 eli vain yksitoista vuotta tätä aiemmin.

 

Mihail Dolgorukin muisto

Mihail Dolgorukin ruhtinassuku polveutui Moskovan perustajasta Juri Dolgorukista. Kenraalimajuri Dolgorukin kerrotaan olleen kohtelias, laajasti sivistynyt ja nuoresta iästään huolimatta matkustanut mies. Keisarin ja Dolgorukin läheisistä suhteista kertoo, että Dolgorukia oli kaavailtu Aleksanterin siskon, Jekaterina Pavlovnan,  puolisoksi. Dologorukin sujuvaa käytöstä ja hienostuneita tapoja oli tarvittu myös diplomatiassa. Dologoruki oli ollut mukana Aleksanterin ja Napoleonin tapaamisessa Tilsitissa 1807, jossa Venäjä ja Ranska sopivat liiton ja Suomen kohtalo ratkaistiin. Napoleon painosti tuolloin Venäjää sotaan Ruotsia vastaan. Dolgorukin ja Aleksanterin välien viileneminen johtui todennäköisesti heidän näkemyksistään Napoleonin politiikkaan. Dolgoruki sai yllättäen määräyksen rintamalla. Hänet nimitettiin Venäjän armeijan Sortavalan osaton päälliköksi sotatoimissa epäonnistuneen kenraalimajuri Ilja Ivanovits Aleksejevin sijaan.  Ymmärrettävästi Dolgoruki piti siirtoaan rintamalle tietoisena loukkauksena ja syrjäyttämisenään. 

Dolgoruki kuoli Koljonvirran taistelussa 27.10.1808. Dolgorukin kuolema synnytti monia tarinoita ja kuvauksia. J. L. Runebergin kirjoittamassa Vänrikki Stoolin tarinoissa hän esiintyy Sandels-runon säkeissä; ”Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää, hänen terveisekseen lasi tää”.  Dolgoruki haudattiin Pietariin Aleksanteri Nevskin kirkkoon.

Keisari Aleksnteri I:n kiinnostuksesta Dolgorukin sotaretkeen kertoo, että Dolgoruki oli keskustelun aiheena Iisalmen pappilassa matkan edetessä sittemmin sinne saakka. Aleksanteri kerrotaan tuolloin kirjoittaneen ranskaksi joitain sanoja Dolgorukin kuolinpaikalle Koljonvirralle pystytettyyn puiseen muistomerkkiin.  (Nykyinen suvun pysyttämä rautainen muistomerkki on nuorempi. Se on eräs Suomen vanhimpia.) Melkoisella varmuudella myös Jouhkolassa keskustelu oli kääntynyt Dolgorukiin. Mitä todennäköisemmin Aleksanterille kerrottiin Dolgorukin Kemien mäelle kaivauttamista, noin kilometrin pituisista vallituksista ja rakennuttamista varastoista,  ja mitä arvattavammin Aleksanteri matkaa Joensuun suuntaan jatkaessaan kävi niitä katsomassa. Aleksanterin tiedetään olleen kiinnostunut Suomen sodan taistelupaikoista.

Tohmajärvellä ruhtinas Dolgorukin muisto oli Aleksanterin vierailun aikana vuonna 1819 vielä elävä. Hän oli Suomen sodan aikana marssitanut joukkonsa Kemieen ilman taistelua. Ruotsin armeijan joukot olivat vetääntyneet Lahdensillalta ilman laukaustenvaihtoa.  Dolgoruki oli 27.8.1808 antanut kuulutuksen, jonka mukaan rauhallisena pysyvää väestöä kohdeltaisiin hyvin, mutta ase kädessä tavattavat ammuttaisiin. Tohmajärvi oli strategisella paikalla Sortavalasta Kuopioon johtavan tien varrella, joten aluetta linnoitettiin jo Kustaan sodan aikana 1788-1790.  Tohmajärven linnoitettiin uudelleen Suomen sodassa 1808-1809. Ensin olivat toimessa ruotsalaiset ja sitten venäläiset.

 

Vierailun seuraukset

Walleniuksen suvulle Aleksanterin vierailu on menestys. Suvussa vaikutti Gabriel Wallenius vanhemman oppi ja ymmärrys Venäjän tarjoamista mahdollisuuksista. Gabriel Wallenius oli vaurastunut - periaatteessa laittomalla rajakaupalla - sahauttamalla puuta Nivan sahalla Venäjälle vietäväksi. Walleniukset eivät olleet sotilassuku, mutta suvun piirissä ymmärrettiin Venäjän tarjoamat mahdollisuudet edetä virkauralla niin valtionhallinnossa kuin kirkon piirissä. Porvoossa saatu lupaus säilyttää Ruotsin ajan lait ja yhteiskuntajärjestelmä takasivat, pappis- että virkaura olivat avoimia. Venäjä ja etenkin jatkuvasti kasvava Pietari tarjosivat kaupalle rajattomat mahdollisuudet yritteliäälle ja kielitaitoiselle perheelle, joka avioliittojen kautta oli kiinnittynyt vahvasti maan vaikutusvaltaisimpaan yhteisöön. Tohmajärven eristyksissä ollut sijainti kahden rajan välissä oli sekin Ruotsin ota tappion jälkeen ohi. Nyt tiet olivat Tohmajärveltä auki niin Sortavalaan ja Laatokalle kuin Savonlinnan suuntaan, joka oli 1812 liitetty muun Vanhan Suomen alueen kanssa Suomen suurruhtinaskunnan yhteyteen.

Jouhkolassa Aleksanteri seurueineen hyvästeltiin ja tuolloin Tohmajärven ruustinna Hedvig Helena Walleniuksen kerrotaan ojentaneen keisarille puolukkahillopurkin, mistä sopisi matkalla maistella. Hedvig Helena Wallenius omaa sukua Aschan oli syntynyt Liperissä 8.11.1783, joten hän oli vierailun aikana 35-vuotias. Olli Koistinen mainitsee hänet kukkeaksi ja vihjaa näin Aleksantein häneen mieltyneen. Hillon tarkka resepti on arvoitus. Gripenberg kirjoittaa hillon olleen hyytelöityä puolukkamehua (syltad lingonsaft).

Aleksanteri I söi ruustinnan hillon tallissa Oulunjärven eteläpuolella Haapalankankaalla. Talli oli sisustettu keisarille ruokasaliksi, koska siistimpää ruokapaikkaa ei seudulta löytynyt. Keisaria oli huvittanut kovin kuullessaan, mikä on ruokapaikkana. Hyvä mieliala oli vallinnut koko ruokailun ajan.  Keisarin oppaana Kajaanin matkalla ollut kapteeni Sebastian Cripenberg kertoo matkakertomuksessaan, että keisari itse otti esille puolukkahillopurkin, josta maistettuaan tarjosi ensin adjutantilleen Volkonskille ja sitten kapteenille ja sanoi:

 

Грипенберг'ь! вы. должны сего отвтъдатъ; eто очень вкусно; но не берите много, потому, lino Я хогу сколько можно аолгъе его поберегъ; Миш поварила eто Пасторша вЪ Тохмаервть,

Gripenberg, det här måste ni smaka på, det är mycket godt,men ni får  icke taga mycket deraf, ty jag vill sparsamt nyttja det; det är en present  af Präst-Frun i Tohmajervi.

Gripenberg, tätä täytyy maistaa, se on oikein hyvää, mutta ette saa ottaa paljon, sillä tahdon käyttää sitä säästeliäästi: se on Tohmajärven papinrouvan lahja.

Tämän jälkeen hovimestari Müller olisi vielä tarjonnut ananasta, mutta keisari laski leikkiä, että ananas ei oikein talliin ja seudulle sopinut. Aleksanteri I aikoi lahjoittaa harvinaiset hedelmät Kajaanin ruustinna Appelgrenille. Keisari osasi siis huomioida pappiloiden naiset. Hän jakoi heille koruja. Näitä muistolahjoja ovat monet suvut pitäneet rakkaina aarteina esiäitien saamasta kiitoksesta.

 

Muistot rakentavat mielenmaisemaa

Tohmajärvi on rajakunta ja samalla eräs Suomen kansainvälisempiä paikkakuntia. Suomen ja Venäjän menneisyys esitellään yleensä sotien kautta. Raja molemmin puolin on täynnä sotaisia ja sodista kertovia muistomerkkejä. Etenkin toisen maailmansodan muistoa pidetään julkisuudessa ja maisemassa yllä niin Suomessa kuin Venäjällä. Muistomerkit rakentavat maisemaa kansallisesti. Vihollisuus on ikuistettuna koviin kiviin, ja sitä edustaa toinen kansakunta. Pian rajalta Värtsilästä päin tulessa on Lahdensillan taistelun muistomerkki. Tohmajärven kirkon ympäristössä runsaasti erilaisia sodasta kertovia muistomerkkejä. Maanpuolustamista ja omien uhrien muistoa kunnioitetaan molemmin puolin rajaa, ja aina silloin tällöin joku katsoo tehtäväkseen muistuttaa kansakunnan uhriasemasta. Sellaiseksi sen niin suomalaiset kuin venäläiset itsensä kokevat. Kansallinen katsontatapa on opetettua ja opittua ja lopulta varsin samanlainen molemmin puolin rajaa.

Kemien rinteen Dolgorukin vallit ovat suomalaiskansallisen näkökulman vuoksi jääneet yllättävän vähälle huomiolle.  Linnoitteista muistuttaa Vallitie ja niille ohjaa kyltti, jossa lukee Suomen sodan 1808-1809  ikaisia valleja.  Aikoinaan siinä luki: Suomen sodan 1808 muisto. Sata vuotta sitten ”Esi-isien muisto Pohjois-Karjalassa” -niminen yhdistys aikoi pystyttää valleille muistomerkin, mutta sitä ei pystytetty, koska vallitukset kertoivat tuon ajan näkökulmasta väärää historiaa. Kemien mäellä Venäjän joukot puolustautuivat Ruotsin joukkoja, eli kansallisesti tulkittuna suomalaisia, vastaan. Vallituksia ei siksi voitu pitää suomalaisina. Vallituksista, joita oli pitkin Kemien rinnettä, on jäljelle vain lyhyt osuus. Vallituksista kertoo opastaulu, mutta itse kaivanto on pusikoitumassa. Aivan samalla tapaa huonossa kunnossa ovat venäläisten ensimmäisen maailmansodan alla Pietarin puolustamiseksi kaivattamat ja rakennuttamat linnoitteet. Sen sijaan toisen maailmansodan aikaiset linnoitteet ovat kunnossa ja mm. Joensuun Bunkkerimuseossa käydään jatkuvaa sotaa.

Itsenäisen Suomen kansallinen tarina merkitsi 1920- ja 1930-luvulla Suomen sodan taistelujen muistomerkkien pystyttämistä. Sellainen pystytettiin myös Tohmajärvelle 1928. Lahdensillan taistelun muistomerkki kertoo taistelusta, jota ei koskaan käyty. Tohmajärvellä käytiin kyllä pieni taistelu 28.8.1808, mutta taistelupaikka oli Vatalassa tiellä Lahdenperän ja Vatalan välillä - ei suinkaan siellä, missä muistomerkki sijaitsee. Suomen sodan muistojen ylläpitäminen on hiipunut, mutta  toisen maailmasodan julkinen muistaminen on säilynyt vahvana ja elää erilaisine seppeleidenlaskuineen ja maanpuolustusjuhlineen.  Uusia muistopaikkoja rakennetaan molemmin puolin rajaa. Venäjällä tämä liittyy uuden Venäjän synnyttämiseen. Suuri isänmaallinen sota on keskeinen uutta Venäjää ja ehkä tärkein kansakuntaa rakentava myytti. Suomessa erityisesti talvisota on vastaavassa asemassa. Sotamuistoja on taistelupaikoilla ja hautausmailla ja uusia patsaita, muistotauluja ja näyttelyjä rakennetaan molemmin puolin rajaa. Patsaissa ja muistokivissä elää väistämättä aina vihollinen -  joku toinen.

Dolgorukin kuolema synnytti monia tarinoita ja kuvauksia. Politiikan uhkakuvat ja turvattomuuden retoriikka luovat pelkoja. Uhkakuvat ovat omiaan kaventamaan historianäkemystä. Avoin raja, rajan yli kulkevat verkostot ja maahanmuutto merkitsevät, että menneisyyttä on tarkasteltava monista näkökulmista. Arki Suomen ja Venäjän rajalla Tohmajärvellä on jotain aivan muuta kuin kansainvälinen politiikka ulkopolitiikan kabineteissa tai sotamuistoja ylläpitävässä keskustelussa. Muistaminen on ajassa muuttuvaa. Tämä hetken teemana näyttää olevan sodan muistamisen ylläpito, mutta sodan ei välttämättä tarvitse olla kaiken muistamisen keskiössä. Tohmajärvi on saanut uusia asukkaita. Uuteen kotipaikkaan kiintymistä helpottaa, että kotipaikasta löytyy jotain omaa ja samaan aikaan jotain yhteistä naapureiden kanssa. Suhde uuden asuinpaikan historiaan ei ole merkityksetön. Kiveen hakattujen muistomerkkien sanoma avautuu nykytohmajärveläisille varsin erilaisina kuin heille, joille ne aikoinaan pystytettiin. Tohmajärven historiaa elävät ovat myös maahanmuuttajat. Kovin huonosti arjen rajaa ylittävät tohmajärveläiset istuvat kansallisten historiakertomusten esittämänien vihollisten rooliin niin Venäjällä kuin Suomessa. He ovat pikemmin osana historian hyvää kertomusta, josta tämä Aleksanteri I:n vierailun muistaminen omalta pieneltä osaltaan kertoo. Yhteinen historia ei vaadi, että sinut luokitellaan syntyperäiseksi. Historian ei tarvitse olla kansallista eikä politiikan sävyttämää. Sen ei tarvitse olla jatkuvaa rajan ja erottelun rakentamista. Yhteinen historia luo kosketuspintaa ja rakentaa Tohmajärvestä kansainvälistä paikkakuntaa. Tohmajärvi suuntaa tulevaisuuteen. Tohmajärvellä on ilo elää, (eivätkä ole paikkakunnan eväät huonoja tänäänkään).

 

Kirjallisuus

Björn, Ismo (2019) Venäläis-puolalais-valkovenäläinen sotilas ja vuoden 1918 kansallinen muisto. Kirjassa Jenni Merovuo (toim.) Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 19. Joensuu. ss. 215-257.

Davydova-Minguet, Olga (2019) Monikulttuurisuuden haaste kansalliselle muistille. Kirjassa Jenni Merovuo (toim.) Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 19. Joensuu. ss. 272-286.

Gripenberg Sebastian (1828), Berättelse om Kejsar Alexanders färd från Nissilä gästgifveri till staden Kajana under Hans majestäts senaste resa uti Stor-Furstendömet Finland om sommarn år 1819. St. Petersburg  http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201109072348  (luettu 9.8.2019)

Ekman, Torsten (2013) Aleksanteri I. Venäjän keisari. Suomen suuriruhtinas. Keisari ja isämaa, Schilds & Söderströms, Helsinki.

Kellberg, Aarno (1975) Koljonvirran sissit. Kolmas painos. WSOY, Porvoo.

K(oistinen), O(lli) (1919) Eräs satavuotismuisto. Karjalainen 23.8.1919.

Nervander E. (1906) Kejsar Alexander 1:s samtliga resor I Finland. Enligt äldre ovh nyare källor samt insamlade traditioner. Förlagsaktiebologat Helios, Helsingfors.

Nervander E. (1906) Keisari Aleksanteri1:sen matkat Suomessa. Vanhempien ja uudempien lähteiden sekä muistitiedon mukaan. Otava, Helsinki.

Partanen, Jukka (2009) Todellisuus myyttien takana. Näkökulmia Suomen sodan ajan Pohjois-Karjalasta. Kirjassa Jukka Kokkonen ja Jukka Partanen (toim.) Rajamaakunta ja sota. Suomen sodan taustoja ja tapahtumia. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 13. Joensuu.  ss. 95-136.

Rantatupa, Heikki (n.d.) Eläköön! Keisari tulee. Aleksanteri I vierailun Savon kohteet erityisesti Iisalmi ja Vieremä. https://www.vierema.fi/loader.aspx?id=e2541577-db6f-464c-b583-20b9fa436355 (luettu 8.8.2019)

Runeberg J. L (1942) Vänrikki Stoolin tarinat. Suomentanut Paavo Cajander. 42. painos. Otava, Helsinki.

Rydelius, Ellen & Alexandra Beloborodoff (1945) Aleksanteri I:n arvoitus. Suomentanut Aukusti Simojoki. Otava, Helsinki.

Schulman, Hugo (1903) Aleksanteri I: elämäkerta. Kansanvalistusseuran elämäkertoja 11. Helsinki

Troyat, Henri (1981) Aleksanteri I.  Suom. Heikki Broterus. WSOY, Porvoo.

Tuomisto, Antero (1990) Sotiemme muistomerkit. Suomen Matkailuliitto. Jyväskylä.

Turpeinen, Oiva & Kai Linnilä (2004) Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n kansakuntavierailut. Suuriruhtinaan Suomi 4. Keisarin maa. Tammi, Helsinki,

Tuomi-Nikula, Jorma & Päivä Tuomi-Nikula (2002) Keisarit kesälomalla Suomessa. Atena, Jyväskylä.

Åbo Almänna Tidning 14.10.1819.