Kunnanhallituksen puheenjohtaja Helena Pakarinen

Tohmajärven kunnan itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2022

Hyvät naiset ja miehet, arvoisa juhlaväki

Helmikuun 24. päivä jää meille monille muistoihin surullisena ja negatiivisessa merkityksessä täysin uskomattomana. Olimme omalla kulmakunnallamme saaneet elää vuosikymmeniä rauhassa. Katsoneet valoisasti tulevaan, rakentaneet yhteiskuntaa avoimuuden ja luottamuksen hengessä, tehneet yhteistyötä eri suuntiin.

Tuona päivänä moni asia muuttui yhdellä iskulla. Ei toivottavasti pysyvästi, mutta todella pitkäksi aikaa. Luottamukseen ja yhteistyöhön naapurimaan kanssa iskettiin syvä haava.

Täällä itärajalla Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuntuu vielä voimakkaammin kuin läntisemmässä Suomessa. Loppuihan kaupankäynti, matkailu ja ihmisten välinen arkipäiväinen vuorovaikutus lähes kokonaan.

Viime viikolla talvisodan alkamisesta tuli kuluneeksi 83 vuotta. Keskuudessamme elää vielä paljon ihmisiä, jotka muistavat nuo ajat hyvin elävinä. Isien, poikien ja veljien lähtemisen rintamalle. Liian monien heidän siunaamisensa myöhemmin kirkkomaahan. Jatkuvan pelon, huolen ja epävarmuuden kotiin jääneiden mielissä.

Silti elämää oli jatkettava. Hoidettava arkiset askareet: kynnettävä pellot, lypsettävä lehmät, huolehdittava jotain suuhunpantavaa isolle lapsilaumalle. 

Ja sodan päättymisen, raskaiden tappioiden ja suurten menetysten jälkeenkään ei auttanut itku ja murehtiminen. Oli jatkettava elämää. Luotava elämän edellytyksiä niille, joilta sota vei paljon tai kaiken: kodin ja kotiseudun, pellot ja metsät, läheiset ihmiset joko kokonaan tai mieleltään täysin muuttuneina ja kärsineinä. Maksettava raskaat sotavelat. Korjattava vanhaa ja rakennettava uutta.

Miten pieni, köyhä Suomi pystyi sen tekemään? Miten onnistuimme niin, että olemme nyt maailman kansakuntien joukossa monilla mittareilla mitattuna aivan kärkipaikoilla? Onnellisimmiksikin mainittuina.

Yksi keskeinen tekijä oli yksituumaisuus. Koimme tuolloin, että olimmepa lähtöisin millaisista oloista tahansa, meillä oli jotain niin arvokasta, että yhdessä rintamassa lähdimme sitä sotatantereille puolustamaan. Ja samassa hengessä sodan jälkeen rakensimme maamme uudelleen menestykseen ja kukoistukseen.

Presidentti Kyösti Kallio rakensi jo ennen sotia yhteiskuntaan sovinnollisuutta ja vetosi yksimielisyyteen ja vastuuntuntoon. Presidentti Paasikivi puolestaan sanoi: "Miten ulkonaiset olot ja maailman tapaukset kohtaloihin vaikuttavatkaan, kansan ja varsinkin pienen kansan tulevaisuus riippuu viime kädessä sen siveellisestä ja henkisestä voimasta, sen uskollisuudesta itseänsä, omia ihanteitaan, omia kansallisen elämänsä perusarvoja kohtaa. Ilman näitä henkisiä voimia kansa ei voi pysyä pystyssä.”

Myös marsalkka Mannerheim korosti yksimielisyyden ja yhteisvastuun merkitystä. Hän kirjoitti muistelmissaan: "Se opetus, minkä ennen kaikkea tahtoisin painaa tulevan sukupolven tietoisuuteen, on tämä: eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihamiehen miekka ja sisäiset riidat aukaisevat ovat ulkoa tulevalle tungettelijalle… Jos me pysymme uskollisina itsellemme ja kaikissa kohtalon vaiheissa yksimielisesti ja järkkymättä pidämme kiinni niistä arvoista, jotka ovat olleet tähän päivään asti Suomen vapauden perustuksena - isiltä peritystä uskosta, isänmaanrakkaudesta, päättäväisestä ja uhrivalmiista puolustustahdosta - niin Suomen kansa voi lujasti katsoa tulevaisuuteen."

Presidentti Kekkonen totesi virkaanastujaispuheessaan: "Sille lujalle perustalle uutta uskollisesti rakentaen, minkä menneet sukupolvet ovat pystyttäneet, voimme luoda rakkaasta isänmaastamme meille kaikille yhteisen kodin, jossa kaukaisemmankin korven asukas tuntee olevansa täysiarvoinen kansalainen ja tasa-arvoinen toisten rinnalla. Tämä on saavutettavissa, kun toimiamme ohjaa horjumaton isänmaanrakkaus ja oikeamielisyys ja kun yhteisvastuun tunto pitää mielemme alttiina niitä lähimmäisiämme kohtaan, jotka elävät varjon puolella.”

Arvoisa juhlaväki

Mikä on yhteiskuntamme tila tänä päivänä? Vieläkö nuo vuosikymmenten takaisten johtajiemme näkemykset ovat voimissaan? Millaiset arvot meillä vallitsevat? Mitä itsenäisyys ja sen eteen tehdyt uhraukset meille merkitsevät?

Itse näen itsenäisyyden ennen kaikkea vapautena ja mahdollisuutena. Meillä on oma kieli ja kulttuuri. Isiemme ja äitiemme ahkeran työn tuloksena meillä on hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa samanlaiset mahdollisuudet kaikille kotitaustasta riippumatta. Jokaisella on mahdollisuus oppia ja kouluttautua lähes maksuttomasti korkeimpiin oppiarvoihin saakka. On turvaverkko, joka kannattelee silloin, kun omat voimavarat eivät riitä. On lupa yrittää ja epäonnistua ja aloittaa uudestaan. On vapaus lähteä maailmalle ja palata takaisin.

Meillä on myös vapaus omaan mielipiteeseemme ja sen ilmaisemiseen. Saamme kokoontua yhteen ja tuoda esiin näkemyksemme, vaikka se ei olisi valtavirran ja päätöksentekijöiden mielen mukainen.

Kun katsomme lähinaapurissamme kaikkien näiden meille itsestään selvien vapauksien yhä pahempaa tukahduttamista, meidän pitäisi olla entistä ylpeämpiä omasta itsenäisestä isänmaastamme ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.

Mutta osaammeko käyttää näitä vapauksia ja mahdollisuuksia oikein? Arvostammeko sitä, miellä on vai pidämmekö asioita itsestään selvinä?

Elämme monenlaisten murrosten aikaa. Myös yhteiskunnalliset arvot muuttuvat hyvin nopeasti. Se, mihin olemme kasvaneet ja tottuneet vuosikymmenten ajan, onkin nyt vanhanaikaista ja ikään kuin huonompaa. Murros näkyy esimerkiksi keskustelukulttuurissa ja päätöksenteossa.

Onko vastuullista mielipiteen ilmaisua, jos sosiaalisessa mediassa hyökkäät nimettömänä toista ihmistä ja hänen näkemyksiään vastaan? Sanoisitko toiselle ihmiselle kasvotusten kaikki ne henkilökohtaisuudet, mitä nimimerkin takaa syydät hänen niskaansa netin ihmeellisessä maailmassa? Kun hyökkäät puskista ja syytät esimerkiksi päätöksentekijöitä painokelvottomin sanakääntein, oletko itse valmis tuomaan oman ratkaisusi kyseiseen asiaan tai asettumaan päätöksentekijäksi?

Suomalaisia ei ole totuttu kehumaan hyviksi keskustelijoiksi. Mielestäni keskustelukulttuurimme on mennyt paikoitellen entistä huonompaan suuntaan. Keskusteluun kuuluu normaalisti se, että tuot esiin oman näkemyksesi ja kuuntelet toisen mielipiteitä. Perustelet kantasi, mutta ymmärrät myös toista. Ja arvostat hänen oikeuttaan olla eri mieltä. Keskustelu käydään vuoropuheluna, toinen toistaan kuunnellen ja toisen näkökannoista myös oppien.

Valitettavasti nyt olemme menossa toiseen suuntaan. Isoissakin kysymyksissä meillä näyttää vallitsevan yhden totuuden periaate. Valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä ei haluta kuulla tai ne leimataan vähempiarvoisiksi, ei tosiasioihin perustuviksi. Erään laulun mukaisesti ”Ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Suvaitsevaisuus on myönteinen asia. Mutta jos suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että meidän kaikkien pitäisi olla samaa mieltä jonkun muun antaman asialistan tai arvomaailman asioista, ollaan kaukana suvaitsevaisuudesta ja toistemme arvostamisesta. Omat oikeutemme ovat tärkeitä – jopa perustuslailla turvattuja - mutta samanaikaisesti pitäisi puhua myös jokaisen omasta vastuusta ja velvollisuuksista. Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin.

Suvaitsevaisuus ei koske vain meitä tavallisia ihmisiä, vaan myös asiantuntijoita. Ilta illan jälkeen eteemme marssitetaan samoja asiantuntijoita kertomaan, mitä meidän pitäisi tai mitä emme saisi tehdä. Asioita katsotaan usein varsin kapea-alaisesti, yksi asia kerrallaan kokonaisuudesta irrottaen. Vaihtoehtoja ei tarjota. Syy-seuraussuhteita ei pohdita. Tämä on kaukana asiantuntijuudesta ja vie mielestäni myös tutkijoiden arvostusta alaspäin. Myös tiedotusvälineillä olisi peiliin katsomisen paikka siinä, toimivatko ne moniarvoisesti vai ainoastaan tietyn näkemyksen vahvistavia mielipiteitä esiin tuoden.

Yhden totuuden ilmapiiri liittyy erityisesti ympäristö- ja ilmastokysymyksiin, mutta myös moniin muihin teemoihin. Ruokalautasen sisältöä tuijotetaan ja syyllistetään ihmisten valintoja. Suomalainen vastuullinen metsän hoito, jota tehdään pitkäjänteisesti sukupolvelta toiselle, onkin nyt aivan vääränlaista. Omalla autolla töihin ajaminen on likimain rikos – vaikka julkista liikennettä ei olisi edes tarjolla. Kuivien klapien oikeaoppinen polttaminenkin on lähes syntiä, vaikka sähkön hinnat huitelevat pilvissä.

Kaupunkien jatkuvaa kasvua pidetään tavoiteltavana ja lähes luonnonlakina. Maaseudun asukkaat ja esimerkiksi kotimaisen ruuan tuotannosta vastaavat viljelijät leimataan kaupunkilaisten eläteiksi ja valtavien tukien varassa eläviksi. Vain harva kyseenalaistaa uudet miljardien arvoiset ratahankkeet, joilla saavutettaisiin muutaman minuutin säästö matka-ajassa. Samaan aikaan jokapäiväisessä käytössä olevat maantiemme saavat rauhassa rappeutua. Listaa näistä tietoisesti tehdyistä vastakkainasetteluista voisi jatkaa pitkällekin.

Kestävä kehitys nostetaan keskustelussa päätösten perusteluksi. Valitettavasti siinäkin näkökulmaksi valitaan liian usein vain ympäristöllinen kestävyys. Unohdetaan, että samaan aikaan asioita tulee katsoa myös taloudellisen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden kannalta. Oikeudenmukaisuus ja taloudellinen järkevyys ovat yhtä tärkeitä näkökulmia, jotta päätökset olisivat hyväksyttäviä.

Millaisena kansamme ja yhteiskuntamme säilyy voimakkaasti muuttuvassa maailmassa, epävarmuuden kasvaessa niin kotimaassa kuin koko Euroopassa? Näinä vaikeina aikoina tarvittaisiin vastuuntuntoa, toinen toistemme ymmärtämistä ja arvostamista, ei syyllistämistä tai leimakirveiden heittämistä. Vastakkainasettelun ruokkiminen syö sitä luottamuspääomaa ja yksituumaisuutta, mitä maamme tarvitsisi. Tässä meillä on yhteisesti opittavaa vaikeiden aikojen vastuunkantajilta.

Hyvät naiset ja miehet

Vaikka maalailin edellä aika huolestuneita näkymiä maamme nykyisestä elämänmenosta, en suinkaan ole vaipunut epätoivoon tai näe asioina vain kielteisinä. Meillä on paljon myönteisiä ilmiöitä, joiden toivoisi nousevana esiin entistä vahvempina.

Nostan esiin vahvan maanpuolustustahdon. Meillä on yleiseen asevelvollisuuteen perustuva puolustusjärjestelmä. Se on onneksemme pidetty kunnossa myös menneinä vuosina, jolloin monet maat ajoivat alas omia puolustusvoimiaan. Nyt muuttuneissa turvallisuuspoliittisissa oloissa olemme pystyneet vahvistamaan puolustustamme ja hakemaan uusia liittolaisia vahvan yksimielisyyden vallitessa.

Ihmisten mielipiteitä maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta on jo vuosikymmeniä tutkittu saman kysymyspatteriston avulla. Olen itsekin saanut olla muutaman vuoden perehtymässä tuohon tutkimukseen ja sen tuloksiin.

Suomalaisten maanpuolustustahto on Venäjän hyökkäyssodan myötä noussut ennätyslukemiin. Kysymykseen ”Jos Suomeen hyökätään, olisiko suomalaisten puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta?”, lähes 90 % vastaa myönteisesti. Myös henkilökohtainen maanpuolustustahto on korkealla: yli 80 % on valmis osallistumaan maanpuolustuksen eri tehtäviin omien kykyjensä ja taitojensa mukaisesti. Voimme olla turvallisin mielin, hyvin varustautuneina ja valppaina.

Sekä yleinen että henkilökohtainen maanpuolustustahto ovat Suomessa korkeita maailmanlaajuisestikin vertailtuina. Meillä on hyvä maine. Isompienkin maiden puolustuspolitiikasta vastaavat tahot käyvät hakemasta meiltä oppia koulutuksen ja motivaation kysymyksissä.

Saman yhteishengen ja yhteisen hyvän tahtomisen toivoisi näkyvän myös muualla yhteiskunnassa. Tiukan paikan tullen meistä löytyy taistelutahtoa, sitä kuulua sisua. Mutta löytyykö sitä myös arjessa, ilman jotain suurta ulkoista uhkaa?

Suomessa on valtavasti onnistumisen tarinoita. Samaan aikaan meillä on kuitenkin kasvava joukko ihmisiä, jotka ovat vaarassa syrjäytyä kokonaan. Perinteisten sydän- ja verisuonisairauksien rinnalla mielenterveyden ongelmat ovat yhä suurempi sairauslomien ja ennenaikaisten eläköitymisten syy.

Pärjäämisestä niin koulu- kuin työelämässä, elämässä ylipäätään on tullut yhä kovempaa. Eri kanavissa jaetaan tarinoita menestyksestä ja onnistumisesta, vähemmän vaikeuksista tai vastoinkäymisistä. Monet vertaavat omaa elämäänsä näihin julkisuuden kiiltokuvamaisiin tarinoihin – pettyvät, turhautuvat, syrjäytyvät ja masentuvat.

Kuuntelin vastaikään tuoreen ylioppilaan tarinaa lukiovuosista koronan ja sodan aikaisessa ponnistelussa, ilman perinteistä luokkayhteisön ja koulun tukea. Monesti hänestä tulevaisuus näytti toivottomalta, mahdottomalta selviytyä yksin. Mutta onneksi löytyi niitä läheisiä – hänen kohdallaan koulun vahtimestari ja oppilaanohjaaja – jotka jaksoivat kannustaa, vahvistaa uskoa ja laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin, kysyä, miten sinulla menee. Ja niin tämä maahanmuuttajataustainen, yksihuoltajaäidin nuori jaksoi ponnistella eteenpäin ja sai merkiksi painaa valkolakin päähänsä - monien saman vaikeuksien polun kulkeneiden kanssa.

Samanlaista toisista välittämistä ja heidän jaksamisestaan huolehtimista sekä eteenpäin kannustamista me tarvitsemme laajemminkin. Lähellämme on ihmisiä, joilla on monenlaisia vaikeuksia, yksinäisyyttä, huono-osaisuutta. Avataan silmät ja tullaan toisiamme puolitiehen vastaan. Kysytään kuulumisia ja kuunnellaan vastauksia. Monesti jo hyvä sana, hymy tai ystävällinen katse saa aikaan merkityksellisyyttä.

Onneksi täällä Tohmajärvellä on edelleen vahva yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen ilmapiiri. Meillä on paljon yhdistyksiä, jotka tekevät pyyteetöntä työtä toisten hyväksi. Heikommassa asemassa olevien auttaminen on luontaista. Siitä ei tarvitse tehdä numeroa. Tunnen valtaisan joukon ihmisiä, jotka esimerkiksi ovat yhtä lailla kutoneet sukkia ukrainalaissotilaille kuin varustaneet joulupaketteja vähävaraisille lapsiperheille. Puhtaasta auttamisen halusta.

Omasta sisimmästä lähtevää hyvän tekemistä ja auttamishalua tarvitsemme pian myös uusien asukkaidemme kohdalla. Tohmajärvelle on joulukuussa tulossa lisää Ukrainan pakolaisia. Otetaan heidät vastaan ystävällisesti, kysymyksiin vastaten ja tukea tarjoten. Arkipäivän asioissa voimme kaikki olla apuna. Se on parasta kotoutumista. Myös heille, jotka tulevat sodan jaloista todella vaikeista oloista. Muistetaan samalla oman maamme historiaa ja samassa elämäntilanteessa aikanaan olleita. Se on kunnioitusta heidän työtään ja uhrauksiaan kohtaan.

Itsenäinen Suomi on antanut meille kaikille paljon. Tarjotaan yhteistä hyvää myös nyt apua tarvitseville, niin kotimaassa kuin sodasta kärsiville. Pidetään huolta toinen toisistamme. Välitetään ja rakennetaan yksituumaisuutta ja yhtenäisyyttä. Arvostetaan erilaisuutta. Siitä saamme elämäämme rikkautta ja monipuolisuutta.

Päätän puheeni katkelmaan Eino Leinon runosta ”Hymyilevä Apollo”

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Toivotan teille jokaiselle mitä parhainta itsenäisyyspäivää!