Historiateos alasivun pääkuva

Historiateos

Jaana Juvonen

Tohmajärven ja Värtsilän historia 1868–2018, julkaisu maakuntapäivänä 29.8.2020, kirjoittajan puheenvuoro

 

Hyvää maakuntapäivää kaikille!

 

Maakuntapäivän teemaan sopii mainiosti juhlistaa uuden Tohmajärven-Värtsilän historiakirjan valmistumista. Kirja täydentää vuosien saatossa Pohjois-Karjalan pitäjistä ja kunnista laadittujen historiakirjojen sarjaa.  – Vanha kulttuuripitäjä Tohmajärvi on sitä edelleen arvostaessaan historiaansa, puhumattakaan muusta monipuolisesta kulttuuritoiminnasta ja kotiseututyöstä paikkakunnalla.  

 

Tohmajärvi on yksi Pohjois-Karjalan vanhoista suurpitäjistä, johon kuuluivat myös myöhemmät Kiihtelysvaaran, Pyhäselän ja Värtsilän kunnat. Tätä aikaa käsittelevä Vanhan Tohmajärven historia julkaistiin vuonna 1990. Historiakirja oli kirjoittajansa ensimmäinen, ja kartutti kokemusta sekä viitoitti työuran vuosiksi eteenpäin.

Tohmajärven historian jatko-osan kirjoittaminen 1860-luvulta 2000-luvulle tuli ajankohtaiseksi vuonna 2017, sillä Tohmajärven kunnalle alkoi tulla ikää 150 vuotta. Monivaiheisen hakuprosessin jälkeen kirjoittajaksi valikoitui ensimmäisen osan kirjoittaja. Itselleni tämä tutkimus- ja kirjoitustyö on ollut mieleinen ja läheinen, ulottuvathan omatkin muistikuvat paikkakunnasta ja sen ihmisistä 1960-luvulle. Näissä muistossa ovat keskeisiä Kemien koulu ja kaikki sen toimintapiiriin kuulunut, kemieläiset ihmiset, Kirkkoniemi uimarantoineen sekä mummola Riikolan kylässä.

Tämä tänään julkaistava historiakirja on laadittu noudattaen historiantutkimuksen yleisiä käytäntöjä. Kuntien ja seurakuntien arkistojen lisäksi olen käyttänyt paljon eri viranomaisarkistoja, joista enin osa löytyy Kansallisarkiston Joensuun toimipisteen kokoelmista. Lisäksi olen käyttänyt paljon sanomalehtiä, tilastoja sekä verkkoaineistoja. Muistitietoa ja vanhoja valokuvia koottiin Tohmajärven kansalaisopiston kurssina toimineen ja Historiatapaamisten nimellä kulkeneen, kaikille avoimen piirin puitteissa. Se kokoontui aluksi viikoittain, myöhemmin kerran kuukaudessa. Lämmin kiitos kaikille aktiivisille piiriläisille ja valokuvien luovuttajille. Osa näistä valokuvista löytyy historiakirjan sivuilta.  

Historiankirjoitustyön ohjausryhmänä toimi kunnan historiatoimikunta, joka on tarkastanut ja hyväksynyt käsikirjoituksen. Kiitän toimikuntaa hyvästä, keskustelevasta ja rakentavasta asenteesta. Lämpimät kiitokset myös toimikunnan historiatieteen asiantuntijana toimineelle filosofian tohtori Jukka Kokkoselle tuesta, kannustuksesta sekä tarkasta paneutumisesta historiakirjan sisältöön.  Kirjan sisällön tukena on aikaa kestävä tyylikäs ja hillitty taitto ja ulkoasu, josta vastaa Viestintätoimisto Kirjokansi Jussi Virratvuori Joensuusta. Myös hänelle kiitokset mitä parhaimmasta yhteistyöstä!

Historiakirjassa käsitellään kuntien ja seurakuntien vaiheita, väestökehitystä, elinkeinoja, liikenne- ja muita yhteyksiä, rajaa sekä Suomen historian poikkeusaikoja paikallisella tasolla. Virallisen historiankirjoituksen taustalle jää toki paljon elettyä ja koettua, mitä julkisyhteisön historiaan ei ole ollut mahdollista sisällyttää. Tunnetusti Tohmajärveltä on lähtöisin monia yhteiskunnan, kulttuurin ja urheilun vaikuttajia ja menestyjiä, ja osa heistä on saanut tähän kirjaan oman lyhyen tietotekstin. Nämä tietotekstit ovat enimmäkseen paikkakuntalaisten historianharrastajien käsialaa, ja näin tästä historiakirjasta tuli enemmänkin joukolla tehty.

Tässä lyhyessä historiakatsauksessani tuon esille keskeisimpiä asioita Tohmajärven ja Värtsilän vaiheista viimeisen 150 vuoden ajalta. Monessa asiassa ympyrän kehä laajeni vähintäänkin 1960-luvulle asti, kunnes kehitys johti tavallaan ympyrän sulkeutumiseen. Teknologinen ja yhteiskunnallinen kehitys, joka mahtuu tähän aikakauteen, on valtava ja suorastaan mielikuvituksellinen. Kuntakehityksen osalta Tohmajärvi ja Värtsilä palasivat yhteen kuntaliitoksen myötä vuoden 2005 alussa toimittuaan erillisinä kuntina 85 vuotta.  Koulujen osalta ollaan suurin piirtein samassa tilanteessa kuin 1870-luvun alussa, jolloin Tohmajärvellä ja Värtsilässä toimi kolme koulua Kemiessä, Onkamon Tikkalassa ja vanhassa Värtsilässä.  Väkeä oli huomattavasti enemmän kuin nykyisin – vuonna 1870 Tohmajärvi–Värtsilässä oli noin 7 500 asukasta.  

Tohmajärven kunta, kuten muutkin Suomen maalaiskunnat, perustettiin vuoden 1865 kunnallisasetuksen jälkeen. Vanhat kirkkopitäjät jäivät historiaan, kun seurakunnallinen ja maallinen hallinto erotettiin toisistaan ja molemmat saivat omat päätäntä- ja hallintoelimensä.  Mainitulla asetuksella luotiin myös kunnallisen palvelujärjestelmän perusta, sillä kunnat saivat monia koulutukseen sekä sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyviä tehtäviä. Ne muodostivatkin kunnallishallinnon keskeisen ja eniten rahaa vaatineen osan.

Kunnan olemassaolon perustana oli kuitenkin pitäjälaitoksen aikakaudella tapahtunut kehitys. Kirkkoniemi pitäjäntupineen ja pitäjänmakasiineineen säilyi Tohmajärven kunnan hallinnollisena keskuspaikkana aina 1920-luvun alkuun saakka, jolloin kunnanisät siirtyivät Kemiestä hankitun kunnantalon suojiin. Pitäjän keskuspaikka, kirkonseutu, koki kyllä muutoksiakin, joista näkyvin oli vanhan kirkon lähes täydellinen uudestaan rakentaminen 1910-luvun alussa.  Tuolloin vanhaa kirkkoa korjatessa ei osattu antaa arvoa sen alkuperäiselle arkkitehtuurille. Sotien seurauksena kirkonmäelle muodostui sankarihauta-alue muistomerkkeineen, ja 1770-luvulla rakennettu pitäjänmaksiini purettiin 1950-luvun alussa.

Nykymuotoisten kuntien alkuna oli siis edellä mainittu asetus ja aluksi kunnan päättävänä elimenä toimi kuntakokous. 1800-luvulla kunnat toimivat kansakunnan hautomona ja koulivat maalaisväestöä yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Valta oli kuitenkin sidoksissa kunnallisverojen määrään periaatteella ”mitä enemmän kunnallisveroa, sitä enemmän päätäntävaltaa”.  Pääroolissa päätöksentekijöinä olivat virkamiehet, opettajat, varakkaat talolliset ja Wärtsilän tehtaan johtoporras. Maatalousvaltaisen Tohmajärven ja teollistuneen Värtsilän intressit olivat erilaiset, ja suurimpana veronmaksajana Wärtsilän tehtaalla oli sananvalta päätöksenteossa niin halutessaan. Tehtaan ansiosta Tohmajärven kunta oli suhteellisen varakas ja monet asiat voitiin toteuttaa valittamatta rahan puutetta. Lisämaustetta 1800-luvun loppupuolen päätöksentekoon toivat paikkakunnalla asuneet säätyläiset, ja suomen ja ruotsin kielen käyttämisessä ilmeni jopa jonkinasteinen paikallinen kielitaistelu. Vuonna 1900 laaditun tilaston mukaan Tohmajärvellä oli ruotsinkielisiä toiseksi eniten koko Kuopion läänissä.  

Tohmajärvellä kunnallisen toiminnan alkuaikaa sävyttivät koulujen ja Hovilan kunnalliskodin perustaminen (1894). Tähän liittyi myös maanhankinta ja vuonna 1918 Tohmajärven kunta omisti jo seitsemän maatilaa ja muutamia koulutontteja. Varsinkin Hovilan mailla ja Kemien kansakoulun paikalla oli merkitystä kunnan tulevassa kehityksessä. Kunnan tehtävät olivat 1800-luvun lopulla suurin piirtein samat kuin mitä ne olivat 2000-luvun alussakin, tosin termit, resurssit ja toimintatavat olivat kovin toiset. Lasten koulunkäynnin tärkeys ymmärrettiin, samoin heikompiosaisista ja sairaista pyrittiin huolehtimaan. Valtio ohjasi kuntien toimintaa lakien ja asetusten kautta ja lisäsi vähitellen myös taloudellista tukeaan. Kaiken kaikkiaan kunnat pyrkivät edistämään asukkaidensa hyvinvointia aina sen mukaan, millaiset olivat kunkin ajankohdan yleiset lähtökohdat. Kaiken taustalla oli yleinen historian kulku, ja kunnan hallinnon ja toimialojen kohdalla valtakunnallinen lainsäädäntö, kun suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin.

Merkittävä muutos kunnallisessa päätöksenteossa tapahtui vuonna 1918, jolloin siirryttiin vaaleilla valittujen kunnanvaltuustojen aikaan. Kunnallinen kansanvalta alkoi toteutua yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, johon oli jo totuttu eduskuntavaaleissa vuodesta 1907 lähtien.   Valtiopäivämiehinä ja kansanedustajina oli myös eräitä paikkakuntalaisia, mutta sotien jälkeen eduskuntaan ei ole yltänyt ketään tohmajärveläistä tai värtsiläläistä, näillä paikkakunnilla syntyneitä kylläkin.  

Pääpiirteissään Tohmajärvi oli 1900-luvun alusta aina 2000-luvulle saakka SDP:n ja Maalaisliitto/Keskustan vahva kannatusalue. Värtsilän ykköspuolue ennen sotia oli SDP. Alkuvuodesta 1918 Värtsilässä ajauduttiin aseelliseen yhteenottoon ja sitä seuranneisiin telotuksiin.  Pienellä paikkakunnalla tapahtumat koskettivat tavalla tai toisella kaikkia, eikä katkeruudelta voitu välttyä.  

Vanha hallintopitäjä Tohmajärvi oli monella tavalla edistynyt paikkakunta, jossa oli paljon sellaista mitä muualla maaseudulla ei ollut, kuten posti, apteekki ja piirilääkäri. Vanhastaan hyviä tieyhteyksiä niin läänin pääkaupunkiin Kuopioon kuin Laatokan rannan koulu- ja kulttuurikeskukseen Sortavalaan täydensi vuonna 1894 Sortavalasta Värtsilän ja Tohmajärven kautta Joensuuhun valmistunut Karjalan rata. Sen linjauksessa painoi Värtsilän rautatehtaan tarpeet. Kaiken kaikkiaan Värtsilän tehdas loi seutukunnalle monenlaista vaurautta ja hyvinvointia – varmasti tärkeimpänä enimmillään tuhannet työtilaisuudet, kun välillisesti työllistyneet rahdinajajat, raaka-aineen hankkijat ja muut kausityöntekijät laskettiin mukaan.

Värtsilästä tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1909, kunta vuonna 1920. Rautatehtaan perustajan Nils Ludvig Arppen ajoista lähtien Värtsilän tehdasyhtiön vaikutus oli mittava sekä paikallistalouden että muun edistymisen mittareilla. Pohjois-Karjalan ensimmäinen maaseutuoppikoulu aloitti Värtsilässä vuonna 1907 ja Värtsilän Osuuskaupasta kehittyi alueen ehkäpä merkittävin kaupan alan toimija, Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliike, sittemmin Osuusliike Sisä-Karjala. Värtsilässä oli myös toisen suuren, useamman kunnan alueella toimineen Osuusliike Yhteishyvän päätoimipaikka. Myös yksityisyrittäjät menestyivät Värtsilän liikekeskuksessa ja olipa siellä olutpanimokin lähes 50 vuotta.  Pääjohtaja Wilhelm Wahlforssin aikana 1930-luvun lopulla rautatehdas laajeni Wärtsilä-yhtymäksi, monialayritykseksi konepajoineen ja telakoineen. Kehitys johti sananmukaisesti maalaiskylästä maailmankartalle ja aina nykyiseen teknologiayhtiöön (Wärtsilä Oyj Abp).  Wärtsilän teollisuuden ansiota oli myös se, että seutu pääsi jo 1900-luvun alussa osalliseksi sähkön siunauksesta, kun Ab Wärtsilä Oy rakensi voimalaitokset Jänisjoen Saarionkoskeen (1908) ja Vääräkoskeen (1915).  Varsinainen Pohjois-Karjalan sähköistäminen alkoi vasta sotien jälkeen, kun Pohjois-Karjalan Sähkö perustettiin.

Alueen teollisuuden perustana olivat luonnonvarat järvimalmi, koskivoima ja metsät. Myös suot loivat edellytyksiä teolliselle toiminnalle, mutta pääelinkeino oli maatalous. 1800-luvun lopulla maataloudessa siirryttiin sananmukaisesti ”kaskesta karjaan”. Kylissä yhteisöllisyys – maamiesseurat, martat, osuustoiminta jne. – aikaansai sekä taloudellista että henkistä vireyttä.  Tohmajärvestä tuli maakunnan maataloudellisen tutkimuksen ja neuvontatyön keskuspaikka, kun Karjalan suoviljelyskoeasema perustettiin vuonna 1921. Koeaseman Suopäivät olivat todellisia kansanjuhlia aina 1950-luvulle saakka. Tohmajärven Tehdasosuusliike aloitti turvepehkuntuottajana vuonna 1907 ja pian rinnalle perustettiin mylly, saha ja tiilitehdas. Ne tarjosivat työtä parille kolmellesadalle ihmiselle.  Vuonna 1940 Tohmajärven asukasluku oli noin 6 600 ja Värtsilän noin 5 700 – yhteensä siis huikeat 12 300 asukasta! Kehityksen suuntaa voi vain arvailla, sillä talvi- ja jatkosodan jälkeen rajaseudulla oltiin aivan uudenlaisessa tilanteessa.

Tohmajärvellä oli yhteinen raja Venäjän kanssa vuosina 1721–1809, mutta autonomian aikana Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan raja kulki Laatokalla ja Karjalankannaksella. Talvisodan jälkeen valtakunnanraja noudatti muutamin poikkeuksin vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajaa. Kaksi kolmasosaa Värtsilän kunnasta mukaan luettuna teollisuustaajama jäi Neuvostoliiton puolelle. Jatkosodan alussa kesällä 1941 Värtsilä vallattiin takaisin, tosin poltettuna, mutta jälleenrakennus oli nopeaa. Uusi evakuointi alkoi syksyllä 1944, ja värtsiläläiset hajaantuivat Pohjanmaalle, Pohjois-Karjalaan ja Wärtsilä-yhtymän toimipaikoille.

Sodan aiheuttamat alueluovutukset vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947. Monta metriä leveän varsinaisen rajalinjan lisäksi muodostettiin kolme kilometriä leveä rajavyöhyke, jolla liikkuminen vaati kaikilta luvan. Rajaa vartioi Pohjois-Karjalan rajavartioston Tohmajärven komppania ja kymmenkunta rajavartioasemaa. Valtakunnan raja katkaisi Värtsilässä vanhan Karjalan radan. Samoin kävi maanteille ja uittoväylille. Raja oli paitsi fyysinen myös henkinen este, eikä rajakuntiin esimerkiksi saatu kovin helpolla koulutettua väkeä, kuten kunnanlääkäreitä, ja jos saatiinkin, monet heistä eivät viihtyneet pitkään.  Katkenneiden liikenneyhteyksien korvaaminen vei oman aikansa – valtatie nro 6 valmistui vuonna 1959 ja Onkamo–Parikkala-rata vuonna 1967. Itärajan avautuminen Niiralassa 1980-luvun lopussa merkitsi uudenlaisen rinnakkaiselon alkamista.

Aluemenetyksistään huolimatta Värtsilä jatkoi itsenäisenä kuntana, tosin Tohmajärven ja Värtsilän kuntaliitos oli esillä lähes koko sotienjälkeisen ajan. Pääsääntöisesti sitä ajoi Tohmajärvi lääninhallituksen tukemana, mutta Värtsilä halusi pysyä itsenäisenä.  Jo 1950-luvun alkuun tultaessa Värtsilään oli rakennettu kaikki pienen kunnan ja seurakunnan toiminnan kannalta välttämättömät ja paikkakuntalaisten tarpeita vastaavat kunnantoimisto, terveystalo, kirkko ja pappila. Tohmajärven ja Värtsilän kunnat tekivät paljon yhteistyötä ja toteuttivat yhdessä muun muassa peruskoulun ja terveyskeskuksen. Kunnissa tehtiin monia pitkiä virkauria, kuten myös luottamustoimielimissä.

Koko Suomen kehitystä leimasivat 1940- ja 1950-luvulla sodasta johtuneet väestölliset ja asutukselliset toimet. Vuonna 1950 Tohmajärvellä oli runsaat 2 000 siirtoväkeen kuuluvaa henkilöä, ja se oli lähes neljäosa kunnan koko asukasmäärästä. Enin osa siirtolaisista oli Värtsilästä, Pälkjärveltä ja Ruskealasta. Maanhankintalain mukaisia siirtoväen ja rintamamiesten asutustiloja valmistui vuoteen 1959 mennessä lähes 400. Syntyi kokonaan uusia kyliä, kuten Jylmä ja Sikosuo. Asutustoiminta vahvisti pienviljelyä ja peltoala lisääntyi noin 150 hehtaarin vuosivauhtia vilkkaimman asutustoiminnan aikana – 1940-luvun alussa Tohmajärvellä oli peltoa noin 5 250 hehtaaria, mutta 1950-luvun lopussa jo lähes 7 750 hehtaaria. Kylissä elettiin viimeisiä perinteisen maa- ja metsätalouskulttuurin vuosia, oli kyläkoulut ja kaupat, kunnes kehitys vei maaltamuuton vuosiin ja kylien hiljenemiseen. Viljelmien lukumäärä väheni Tohmajärvellä vuoden 1959 noin 1 500 tilasta vuoden 2018 noin 150 aktiiviseen maatilaan. Ne olivat kyllä toiminnaltaan, tuotannoltaan ja tekniikaltaan aivan eri luokkaa kuin 1950-luvun pienviljelmät.  

Tohmajärvi oli sotien jälkeen kasvukunta ja Kuusjärven (sittemmin Outokumpu) ohella maakunnan teollistunein maalaiskunta. Tehdasosuusliike työllisti enimmillään noin 300 ja talvisodan jälkeen perustettu Wärtsilän sulattamo Uusi-Värtsilässä noin 180 henkilöä. Vuonna 1967 koettiin kaksi kovaa iskua, kun Tehdasosuusliike ajautui konkurssiin ja Wärtsilä lakkautti sulattamon. Omistajavaihdosten jälkeen tiilitehdas toimi vuoteen 1992 saakka ja sulattamon tiloissa jatkanut Tohmajärven Rauta-Valu Oy vuoteen 1984. 1970-luvun alussa alkanut Valkeasuon turvetuotanto sekä vuonna 1974 perustettu Tohmac toivat uusia työpaikkoja, mutta entisenlainen teollinen aika oli historiaa. Kunta pyrki kaikin tavoin edistämään elinkeinoja, mutta mitenkään helppoa se ei ollut. Tohmajärven kunta oli köyhän maineessa ja veroäyri maakunnan korkein.

Edellytykset elinkeinojen harjoittamiselle paranivat kyllä koko ajan muun muassa kaavoituksen ja kunnallistekniikan rakentamisen ansiosta. Kemien keskustaajama uudistui 1960-luvun puolivälin jälkeen, jolloin rakennettiin uusi kunnantalo, ensimmäiset kerrostalot, osuuspankki ja Yhteishyvän liiketalo.  Suurimmat muutokset Kemien taajamaan aiheutuivat kuitenkin uusista, suorista pääteistä 1970-luvun alussa. Ne halkoivat vanhan vaarakylän useampaan lohkoon. Kuntakeskuksessa oli hyvät palvelut, kuten neljän eri rahalaitoksen konttorit sekä valtion palvelut verotoimistosta poliisiin ja työvälityksestä Kelaan. Asemanseutu oli vilkas ja toimelias Tehdasosuusliikkeen voimavuosina ja Uusi-Värtsilä sulattamon toimiessa.

Maaseutukunnan olojen edistäminen edellytti taloudellisten tekijöiden parantamisen ohella myös entistä suurempaa sivistystoimen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämistä. Enimmillään Tohmajärvellä ja Värtsilässä oli toiminnassa yhteensä 29 kansakoulua. Koulurakentamisen tahti oli suorastaan hengästyttävä ja vuosina 1949–1959 Tohmajärvelle rakennettiin 12 kokonaan uutta koulua. Keskikoulu aloitti vuonna 1948, oma lukio 1966. Kirjastot toimivat molemmissa kunnissa, kansalaisopisto aloitti vuonna 1967 ja musiikkiopisto 1970-luvun alussa. Vuonna 1955 perustettu Tohmajärvi-Seura vaali Maiju Lassilan perintöä ja kunnostautui museotoiminnassa ja Potsipäivien järjestäjänä yhdessä kunnan kanssa. Alueen omana tiedonvälittäjä toimi lähes 35 vuotta vuonna 1980 perustettu Tohmajärven-Värtsilän Lehti, myöhemmin Uutis-Alasin (1980–2014). Myös liikuntaan panostettiin – urheilukenttiä kunnostettiin ja kunnan palveluvarusukseen pitkään kaivattu liikuntahalli valmistui 1990-luvun alussa. Sosiaali- ja terveystoimessa olivat 1950- ja 1960-luvulla keskeisiä kunnanlääkärit, terveyssisaret ja terveystalot sekä Risteen kunnalliskoti, jonne kansanterveyslain säästämisen jälkeen sijoitettiin myös terveyskeskus.

 

Entä sitten kuntalaiset?

1950-luvun lopulla Tohmajärvellä ja Värtsilässä oli lähes 11 000 asukasta, mutta parinkymmen vuoden kuluttua enää noin 7 000 asukasta. Värtsilän väki väheni vähenemistään. Tohmajärvellä oli joka vuosi enemmän syntyneitä kuin kuolleita aina 1970-luvun alkuun saakka, mutta sen jälkeen kuolleita oli lähes joka vuosi huomattavasti enemmän kuin syntyneitä. 1990-luvulla nettomaahanmuutto oli ainoa kokonaisväestöä kasvattanut tekijä, koska luonnollinen väestönkasvu ja muuttotase olivat negatiivisia. Tohmajärvi oli Suomen venäläisin kunta yhdessä Virolahden ja Kotkan kanssa, ja yli 4 % väestöstä oli venäjänkielisiä.

Tohmajärven ja Värtsilän historia on osa Suomen historiaa ja osa rajaseudun historiaa. Kuntien menneisyys on vaiherikasta, ja oikeastaan voi vain ihmetellä, miten paljon 150 vuoteen mahtuu, jopa näin typistettynä historiakirjan sivuille. Tällainen historiakirja on paitsi tutkimus myös kunnianosoitus ennen meitä eläneille sukupolville ja heidän ponnisteluilleen oman kotiväkensä ja kotiseutunsa puolesta.

 

Kiitokset vielä kerran kaikille tässä hankkeessa mukana olleille hyvästä ja rakentavasta yhteistyöstä.     

Uutiset

angle-left Itsenäisyyspäivän juhlapuhe

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe

Kunnanhallituksen puheenjohtaja Helena Pakarinen

Tohmajärven kunnan itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2022

 

Hyvät naiset ja miehet, arvoisa juhlaväki

 

Helmikuun 24. päivä jää meille monille muistoihin surullisena ja negatiivisessa merkityksessä täysin uskomattomana. Olimme omalla kulmakunnallamme saaneet elää vuosikymmeniä rauhassa. Katsoneet valoisasti tulevaan, rakentaneet yhteiskuntaa avoimuuden ja luottamuksen hengessä, tehneet yhteistyötä eri suuntiin.

Tuona päivänä moni asia muuttui yhdellä iskulla. Ei toivottavasti pysyvästi, mutta todella pitkäksi aikaa. Luottamukseen ja yhteistyöhön naapurimaan kanssa iskettiin syvä haava.

Täällä itärajalla Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuntuu vielä voimakkaammin kuin läntisemmässä Suomessa. Loppuihan kaupankäynti, matkailu ja ihmisten välinen arkipäiväinen vuorovaikutus lähes kokonaan.

Viime viikolla talvisodan alkamisesta tuli kuluneeksi 83 vuotta. Keskuudessamme elää vielä paljon ihmisiä, jotka muistavat nuo ajat hyvin elävinä. Isien, poikien ja veljien lähtemisen rintamalle. Liian monien heidän siunaamisensa myöhemmin kirkkomaahan. Jatkuvan pelon, huolen ja epävarmuuden kotiin jääneiden mielissä.

Silti elämää oli jatkettava. Hoidettava arkiset askareet: kynnettävä pellot, lypsettävä lehmät, huolehdittava jotain suuhunpantavaa isolle lapsilaumalle. 

Ja sodan päättymisen, raskaiden tappioiden ja suurten menetysten jälkeenkään ei auttanut itku ja murehtiminen. Oli jatkettava elämää. Luotava elämän edellytyksiä niille, joilta sota vei paljon tai kaiken: kodin ja kotiseudun, pellot ja metsät, läheiset ihmiset joko kokonaan tai mieleltään täysin muuttuneina ja kärsineinä. Maksettava raskaat sotavelat. Korjattava vanhaa ja rakennettava uutta.

 

Miten pieni, köyhä Suomi pystyi sen tekemään? Miten onnistuimme niin, että olemme nyt maailman kansakuntien joukossa monilla mittareilla mitattuna aivan kärkipaikoilla? Onnellisimmiksikin mainittuina.

 

Yksi keskeinen tekijä oli yksituumaisuus. Koimme tuolloin, että olimmepa lähtöisin millaisista oloista tahansa, meillä oli jotain niin arvokasta, että yhdessä rintamassa lähdimme sitä sotatantereille puolustamaan. Ja samassa hengessä sodan jälkeen rakensimme maamme uudelleen menestykseen ja kukoistukseen.

Presidentti Kyösti Kallio rakensi jo ennen sotia yhteiskuntaan sovinnollisuutta ja vetosi yksimielisyyteen ja vastuuntuntoon. Presidentti Paasikivi puolestaan sanoi: "Miten ulkonaiset olot ja maailman tapaukset kohtaloihin vaikuttavatkaan, kansan ja varsinkin pienen kansan tulevaisuus riippuu viime kädessä sen siveellisestä ja henkisestä voimasta, sen uskollisuudesta itseänsä, omia ihanteitaan, omia kansallisen elämänsä perusarvoja kohtaa. Ilman näitä henkisiä voimia kansa ei voi pysyä pystyssä.”

Myös marsalkka Mannerheim korosti yksimielisyyden ja yhteisvastuun merkitystä. Hän kirjoitti muistelmissaan: "Se opetus, minkä ennen kaikkea tahtoisin painaa tulevan sukupolven tietoisuuteen, on tämä: eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihamiehen miekka ja sisäiset riidat aukaisevat ovat ulkoa tulevalle tungettelijalle… Jos me pysymme uskollisina itsellemme ja kaikissa kohtalon vaiheissa yksimielisesti ja järkkymättä pidämme kiinni niistä arvoista, jotka ovat olleet tähän päivään asti Suomen vapauden perustuksena - isiltä peritystä uskosta, isänmaanrakkaudesta, päättäväisestä ja uhrivalmiista puolustustahdosta - niin Suomen kansa voi lujasti katsoa tulevaisuuteen."

Presidentti Kekkonen totesi virkaanastujaispuheessaan: "Sille lujalle perustalle uutta uskollisesti rakentaen, minkä menneet sukupolvet ovat pystyttäneet, voimme luoda rakkaasta isänmaastamme meille kaikille yhteisen kodin, jossa kaukaisemmankin korven asukas tuntee olevansa täysiarvoinen kansalainen ja tasa-arvoinen toisten rinnalla. Tämä on saavutettavissa, kun toimiamme ohjaa horjumaton isänmaanrakkaus ja oikeamielisyys ja kun yhteisvastuun tunto pitää mielemme alttiina niitä lähimmäisiämme kohtaan, jotka elävät varjon puolella.”

 

Arvoisa juhlaväki

 

Mikä on yhteiskuntamme tila tänä päivänä? Vieläkö nuo vuosikymmenten takaisten johtajiemme näkemykset ovat voimissaan? Millaiset arvot meillä vallitsevat? Mitä itsenäisyys ja sen eteen tehdyt uhraukset meille merkitsevät?

Itse näen itsenäisyyden ennen kaikkea vapautena ja mahdollisuutena. Meillä on oma kieli ja kulttuuri. Isiemme ja äitiemme ahkeran työn tuloksena meillä on hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa samanlaiset mahdollisuudet kaikille kotitaustasta riippumatta. Jokaisella on mahdollisuus oppia ja kouluttautua lähes maksuttomasti korkeimpiin oppiarvoihin saakka. On turvaverkko, joka kannattelee silloin, kun omat voimavarat eivät riitä. On lupa yrittää ja epäonnistua ja aloittaa uudestaan. On vapaus lähteä maailmalle ja palata takaisin.

Meillä on myös vapaus omaan mielipiteeseemme ja sen ilmaisemiseen. Saamme kokoontua yhteen ja tuoda esiin näkemyksemme, vaikka se ei olisi valtavirran ja päätöksentekijöiden mielen mukainen.

Kun katsomme lähinaapurissamme kaikkien näiden meille itsestään selvien vapauksien yhä pahempaa tukahduttamista, meidän pitäisi olla entistä ylpeämpiä omasta itsenäisestä isänmaastamme ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.

Mutta osaammeko käyttää näitä vapauksia ja mahdollisuuksia oikein? Arvostammeko sitä, miellä on vai pidämmekö asioita itsestään selvinä?

Elämme monenlaisten murrosten aikaa. Myös yhteiskunnalliset arvot muuttuvat hyvin nopeasti. Se, mihin olemme kasvaneet ja tottuneet vuosikymmenten ajan, onkin nyt vanhanaikaista ja ikään kuin huonompaa. Murros näkyy esimerkiksi keskustelukulttuurissa ja päätöksenteossa.

Onko vastuullista mielipiteen ilmaisua, jos sosiaalisessa mediassa hyökkäät nimettömänä toista ihmistä ja hänen näkemyksiään vastaan? Sanoisitko toiselle ihmiselle kasvotusten kaikki ne henkilökohtaisuudet, mitä nimimerkin takaa syydät hänen niskaansa netin ihmeellisessä maailmassa? Kun hyökkäät puskista ja syytät esimerkiksi päätöksentekijöitä painokelvottomin sanakääntein, oletko itse valmis tuomaan oman ratkaisusi kyseiseen asiaan tai asettumaan päätöksentekijäksi?

Suomalaisia ei ole totuttu kehumaan hyviksi keskustelijoiksi. Mielestäni keskustelukulttuurimme on mennyt paikoitellen entistä huonompaan suuntaan. Keskusteluun kuuluu normaalisti se, että tuot esiin oman näkemyksesi ja kuuntelet toisen mielipiteitä. Perustelet kantasi, mutta ymmärrät myös toista. Ja arvostat hänen oikeuttaan olla eri mieltä. Keskustelu käydään vuoropuheluna, toinen toistaan kuunnellen ja toisen näkökannoista myös oppien.

Valitettavasti nyt olemme menossa toiseen suuntaan. Isoissakin kysymyksissä meillä näyttää vallitsevan yhden totuuden periaate. Valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä ei haluta kuulla tai ne leimataan vähempiarvoisiksi, ei tosiasioihin perustuviksi. Erään laulun mukaisesti ”Ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Suvaitsevaisuus on myönteinen asia. Mutta jos suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että meidän kaikkien pitäisi olla samaa mieltä jonkun muun antaman asialistan tai arvomaailman asioista, ollaan kaukana suvaitsevaisuudesta ja toistemme arvostamisesta. Omat oikeutemme ovat tärkeitä – jopa perustuslailla turvattuja - mutta samanaikaisesti pitäisi puhua myös jokaisen omasta vastuusta ja velvollisuuksista. Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin.

Suvaitsevaisuus ei koske vain meitä tavallisia ihmisiä, vaan myös asiantuntijoita. Ilta illan jälkeen eteemme marssitetaan samoja asiantuntijoita kertomaan, mitä meidän pitäisi tai mitä emme saisi tehdä. Asioita katsotaan usein varsin kapea-alaisesti, yksi asia kerrallaan kokonaisuudesta irrottaen. Vaihtoehtoja ei tarjota. Syy-seuraussuhteita ei pohdita. Tämä on kaukana asiantuntijuudesta ja vie mielestäni myös tutkijoiden arvostusta alaspäin. Myös tiedotusvälineillä olisi peiliin katsomisen paikka siinä, toimivatko ne moniarvoisesti vai ainoastaan tietyn näkemyksen vahvistavia mielipiteitä esiin tuoden.

Yhden totuuden ilmapiiri liittyy erityisesti ympäristö- ja ilmastokysymyksiin, mutta myös moniin muihin teemoihin. Ruokalautasen sisältöä tuijotetaan ja syyllistetään ihmisten valintoja. Suomalainen vastuullinen metsän hoito, jota tehdään pitkäjänteisesti sukupolvelta toiselle, onkin nyt aivan vääränlaista. Omalla autolla töihin ajaminen on likimain rikos – vaikka julkista liikennettä ei olisi edes tarjolla. Kuivien klapien oikeaoppinen polttaminenkin on lähes syntiä, vaikka sähkön hinnat huitelevat pilvissä.

Kaupunkien jatkuvaa kasvua pidetään tavoiteltavana ja lähes luonnonlakina. Maaseudun asukkaat ja esimerkiksi kotimaisen ruuan tuotannosta vastaavat viljelijät leimataan kaupunkilaisten eläteiksi ja valtavien tukien varassa eläviksi. Vain harva kyseenalaistaa uudet miljardien arvoiset ratahankkeet, joilla saavutettaisiin muutaman minuutin säästö matka-ajassa. Samaan aikaan jokapäiväisessä käytössä olevat maantiemme saavat rauhassa rappeutua. Listaa näistä tietoisesti tehdyistä vastakkainasetteluista voisi jatkaa pitkällekin.

Kestävä kehitys nostetaan keskustelussa päätösten perusteluksi. Valitettavasti siinäkin näkökulmaksi valitaan liian usein vain ympäristöllinen kestävyys. Unohdetaan, että samaan aikaan asioita tulee katsoa myös taloudellisen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden kannalta. Oikeudenmukaisuus ja taloudellinen järkevyys ovat yhtä tärkeitä näkökulmia, jotta päätökset olisivat hyväksyttäviä.

Millaisena kansamme ja yhteiskuntamme säilyy voimakkaasti muuttuvassa maailmassa, epävarmuuden kasvaessa niin kotimaassa kuin koko Euroopassa? Näinä vaikeina aikoina tarvittaisiin vastuuntuntoa, toinen toistemme ymmärtämistä ja arvostamista, ei syyllistämistä tai leimakirveiden heittämistä. Vastakkainasettelun ruokkiminen syö sitä luottamuspääomaa ja yksituumaisuutta, mitä maamme tarvitsisi. Tässä meillä on yhteisesti opittavaa vaikeiden aikojen vastuunkantajilta.

 

Hyvät naiset ja miehet

 

Vaikka maalailin edellä aika huolestuneita näkymiä maamme nykyisestä elämänmenosta, en suinkaan ole vaipunut epätoivoon tai näe asioina vain kielteisinä. Meillä on paljon myönteisiä ilmiöitä, joiden toivoisi nousevana esiin entistä vahvempina.

Nostan esiin vahvan maanpuolustustahdon. Meillä on yleiseen asevelvollisuuteen perustuva puolustusjärjestelmä. Se on onneksemme pidetty kunnossa myös menneinä vuosina, jolloin monet maat ajoivat alas omia puolustusvoimiaan. Nyt muuttuneissa turvallisuuspoliittisissa oloissa olemme pystyneet vahvistamaan puolustustamme ja hakemaan uusia liittolaisia vahvan yksimielisyyden vallitessa.

Ihmisten mielipiteitä maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta on jo vuosikymmeniä tutkittu saman kysymyspatteriston avulla. Olen itsekin saanut olla muutaman vuoden perehtymässä tuohon tutkimukseen ja sen tuloksiin.

Suomalaisten maanpuolustustahto on Venäjän hyökkäyssodan myötä noussut ennätyslukemiin. Kysymykseen ”Jos Suomeen hyökätään, olisiko suomalaisten puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta?”, lähes 90 % vastaa myönteisesti. Myös henkilökohtainen maanpuolustustahto on korkealla: yli 80 % on valmis osallistumaan maanpuolustuksen eri tehtäviin omien kykyjensä ja taitojensa mukaisesti. Voimme olla turvallisin mielin, hyvin varustautuneina ja valppaina.

Sekä yleinen että henkilökohtainen maanpuolustustahto ovat Suomessa korkeita maailmanlaajuisestikin vertailtuina. Meillä on hyvä maine. Isompienkin maiden puolustuspolitiikasta vastaavat tahot käyvät hakemasta meiltä oppia koulutuksen ja motivaation kysymyksissä.

Saman yhteishengen ja yhteisen hyvän tahtomisen toivoisi näkyvän myös muualla yhteiskunnassa. Tiukan paikan tullen meistä löytyy taistelutahtoa, sitä kuulua sisua. Mutta löytyykö sitä myös arjessa, ilman jotain suurta ulkoista uhkaa?

Suomessa on valtavasti onnistumisen tarinoita. Samaan aikaan meillä on kuitenkin kasvava joukko ihmisiä, jotka ovat vaarassa syrjäytyä kokonaan. Perinteisten sydän- ja verisuonisairauksien rinnalla mielenterveyden ongelmat ovat yhä suurempi sairauslomien ja ennenaikaisten eläköitymisten syy.

Pärjäämisestä niin koulu- kuin työelämässä, elämässä ylipäätään on tullut yhä kovempaa. Eri kanavissa jaetaan tarinoita menestyksestä ja onnistumisesta, vähemmän vaikeuksista tai vastoinkäymisistä. Monet vertaavat omaa elämäänsä näihin julkisuuden kiiltokuvamaisiin tarinoihin – pettyvät, turhautuvat, syrjäytyvät ja masentuvat.

Kuuntelin vastaikään tuoreen ylioppilaan tarinaa lukiovuosista koronan ja sodan aikaisessa ponnistelussa, ilman perinteistä luokkayhteisön ja koulun tukea. Monesti hänestä tulevaisuus näytti toivottomalta, mahdottomalta selviytyä yksin. Mutta onneksi löytyi niitä läheisiä – hänen kohdallaan koulun vahtimestari ja oppilaanohjaaja – jotka jaksoivat kannustaa, vahvistaa uskoa ja laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin, kysyä, miten sinulla menee. Ja niin tämä maahanmuuttajataustainen, yksihuoltajaäidin nuori jaksoi ponnistella eteenpäin ja sai merkiksi painaa valkolakin päähänsä - monien saman vaikeuksien polun kulkeneiden kanssa.

Samanlaista toisista välittämistä ja heidän jaksamisestaan huolehtimista sekä eteenpäin kannustamista me tarvitsemme laajemminkin. Lähellämme on ihmisiä, joilla on monenlaisia vaikeuksia, yksinäisyyttä, huono-osaisuutta. Avataan silmät ja tullaan toisiamme puolitiehen vastaan. Kysytään kuulumisia ja kuunnellaan vastauksia. Monesti jo hyvä sana, hymy tai ystävällinen katse saa aikaan merkityksellisyyttä.

Onneksi täällä Tohmajärvellä on edelleen vahva yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen ilmapiiri. Meillä on paljon yhdistyksiä, jotka tekevät pyyteetöntä työtä toisten hyväksi. Heikommassa asemassa olevien auttaminen on luontaista. Siitä ei tarvitse tehdä numeroa. Tunnen valtaisan joukon ihmisiä, jotka esimerkiksi ovat yhtä lailla kutoneet sukkia ukrainalaissotilaille kuin varustaneet joulupaketteja vähävaraisille lapsiperheille. Puhtaasta auttamisen halusta.

Omasta sisimmästä lähtevää hyvän tekemistä ja auttamishalua tarvitsemme pian myös uusien asukkaidemme kohdalla. Tohmajärvelle on joulukuussa tulossa lisää Ukrainan pakolaisia. Otetaan heidät vastaan ystävällisesti, kysymyksiin vastaten ja tukea tarjoten. Arkipäivän asioissa voimme kaikki olla apuna. Se on parasta kotoutumista. Myös heille, jotka tulevat sodan jaloista todella vaikeista oloista. Muistetaan samalla oman maamme historiaa ja samassa elämäntilanteessa aikanaan olleita. Se on kunnioitusta heidän työtään ja uhrauksiaan kohtaan.

Itsenäinen Suomi on antanut meille kaikille paljon. Tarjotaan yhteistä hyvää myös nyt apua tarvitseville, niin kotimaassa kuin sodasta kärsiville. Pidetään huolta toinen toisistamme. Välitetään ja rakennetaan yksituumaisuutta ja yhtenäisyyttä. Arvostetaan erilaisuutta. Siitä saamme elämäämme rikkautta ja monipuolisuutta.

 

Päätän puheeni katkelmaan Eino Leinon runosta ”Hymyilevä Apollo”

 

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

 

Toivotan teille jokaiselle mitä parhainta itsenäisyyspäivää!

 

 

Sisältöjulkaisija

Teoksen myyntipaikat

 

Hinta 40 €
Yhdessä Vanhan Tohmajärven historian kanssa ostettuna hinta 45 €.
Maksu käteisellä

Teoksen myyntipaikat

  • kunnanvirasto
  • kirjasto
  • Kaivo
  • Tohmajärvi-seura
  • Tiilikainen
  • Meijän kammari
  • Kiteen Kirja-Info

Myös toimitukset postitse onnistuvat 15 € lähetyskuluilla, tilaukset sähköpostitse: kunnanvirasto@tohmajarvi.fi