Lassilan tyylistä

Maiju Lassilaa syytettiin aikanaan mauttomuuksista. Koskenniemi käytti sanontaa uhitteleva naturalismi. Eräässä kirjeessään Lassila on vastannut näihin syytöksiin: "Kirjoissani ei muutoin ole ainoatakaan sanaa, jolla olisi huono ja mauton kaiku ja merkitys siinä maailmassa, jota kuvaan. Sen kyllä ymmärrän, että niitä käsittää mauttomuudeksi se, joka ei siihen maailmaan ole pikkulapsesta lähtien aivan juuriaan myöten eläytynyt. Monille muille mauton ja epäsiisti sana ja ajatus on siellä erikoinen kielen mehevyys ja hienous eikä niitä semmoisia opita oppimalla tuntemaan. Kirjojeni lopulliset lukijat, jos semmoisista voi olla puhe, ovat siitä maailmasta. Muut ovat väliaikaisia, eikä mikään maailmassa saa minua ujostellen karttelemaan sitä, mitä sieltä lapsuusmaailmasta olen mehevää ja raikasta ja luonnollista itseeni imenyt."

Tällainen kirjallinen testamentti osoittaa, että Maiju Lassila oli ennen kaikkea rehellinen itseään ja henkilöitään kohtaan. Tämän rehellisyyden jälki on näkyvissä hänen teoksissaan ja niiden tyylissä. Lassilan tyypit syntyivät hänen poikkeuksellisen muistinsa ja eläytymiskykynsä, mutta ennen kaikkea hänen taiteellisen mielikuvituksensa ja ymmärtävän älynsä avulla. Teoksessaan Sanan ja runon taide Koskimies kirjoittaa näin: "Sanataiteilijan harjoittama sanojen tai lausemuotojen valinta on vaistomaista ja juuri sikäli kuin hänessä on taiteilijaa, hän myös kykenee antamaan ilmaisun persoonalliselle kielelliselle luomisvoimalleen."

Maiju Lassila ja hyberbola

Elsa Erho kirjoittaa väitöskirjassaan Maiju Lassilan tyylistä: "Kun kertomuksen (Tulitikkuja lainaamassa) juoni rakentuu mitättömän asian paisutukselle ja kun kehuskelu kuuluu primitiivisten ihmisten ominaisuuksiin palvelee hyberbola luontevasti kokonaishahmotusta."

Sivistyssanakirja määrittelee käsitteen hyberbolan lyhyesti näin: retorinen kuvio, jossa liioitelluin ilmaisuin pyritään saamaan aikaan kuulijoissa voimakkaita tunteita ja vaikutelmia. Seuraavassa hieman käsitteen taustaa ja sen esiintymiselle kirjallisuudessa meillä ja muualla.

Hyberbola on yksi alkuperäisimpiä ja vanhimpia tyylikeinoja. Sen historiaa seurattaessa joudutaan pian antiikkiin - kuinkas muuten. Sieltä aina uuden ajan alkuun saakka kielikuvat ja lausemuodot olivat sekä retoriikan että stilistiikan yksityiskohtaisen tutkimuksen kohteita. Lauri Pelkonen johdattelee mainiosti lukijansa käsitteen maailmaan. Hänen artikkelinsa Hyberbola Kalevalan opetuksessa on julkaistu Virittäjässä jo vuonna 1927. Seuraavassa poimintoja Pelkosen kirjoituksesta, joka siis lähtee Kalevalasta, mutta ulottuu tietenkin sen ulkopuolelle, kirjallisuuteen yleensä.

Hyberbola on varsinkin kansansatujen suosima tyylikeino, mutta myös Kalevalassa sitä esiintyy runsaasti. Sellaisten hyberbolain ohelle, jotka yksinkertaisesti ovat mittasuhteitten suhdatonta suurentamista, esiintyy hyberboleja runsaasti myös toiminnan ja vaikutuksen kuvauksissa. Myös runokuvat ovat usein ilmeisiä tai kätkettyjä hyberbolia. Se on niin välttämätön Kalevalan runouden hengentuote, että ellei sitä ymmärrä, ei ymmärrä tätä henkeäkään. Se ilmenee Kalevalassa kerskuvassa, ihailevassa tai ivaavassa puheessa. Se on koomillisen, iroonisen ja pateettisen tyylin suosima keino. Kalevalassa käsitteen pohjalla ei ole patoutunutta tunnetta eikä ivaa. Ne ovat välittömiä, hartaita, naiveja, useimmiten runonlaulaja ei ole liioittelusta tietoinen.

Lasten liioittelun edellytyksenä on mielikuvitusvaltainen sielunelämä. Emme tarkoita tällöin mielikuvitusvaltaisella sitä, että lasten mielikuvitus sinänsä olisi voimakkaampai kuin täysi-ikäisten - varmaankin asianlaita on päinvastoin - vaan sitä, että mielikuvituksen suhteellinen merkitys on huomattavasti suurempi; tiedot ovat niin hataria, muisti niin epävarma, rajat todellisen ja kuvitellun, mahdollisen ja mahdottoman välillä niin sekavat, että mielikuvitus jää jokseenkin yksinvaltaiseksi.

Mitä hyberbolilla on tavoiteltu: Mielikuvituksen työskentelyttäminen on ollut biologinen välttämättömyys, sillä se on ollut ainoa keino vapautua aistillisen vankeudesta. Miellepiiri on ollut täynnä aistien välittämiä aistimushavaintoja. Jokainen miellekuva, jolle ei ollut vastaavaisuutta ulkonaisessa aistimaailmassa, oli henkisen itsenäisyyden näyte, vapautumisen todistus, itsetunnon kohottaja, luomisilon synnyttäjä. Erikoisen lähellä oli pyrkimys tälläisiin "omiin" mielteisiin kvantitatiivisin keinoin, jo siksikin, että niiden poikkeaminen todellisuudesta oli helpoin todeta. Siksipä tuskin lienee kansaa, jonka mielikuvituksessa eivät jättiläiset ja kääpiöt temmeltäisi.

Kirjallisuuden käsikirjat selittävät hyberbolan yleensä hyvin niukkasanaisesti. Seuraavassa lyhyt yhteenveto muutamasta teoksesta:

Wrangel (Dikten och diktaren): Hyberbola sopii parhaiten pateettiseen kieleen, mutta ei esim. idylleihin. Se on kvantitatiivista, suoranaisen perusesityksen suurentamista. Lapsen ja alkukantaisen ihmisen mielikuvitus liikkuu hyberbolisesti, niin myös runoilijan. Voimakkaiden tunteiden laajenemiselle ei ole mitään tiettyä mittaa. Rajoitetut tiedot sitovat ja kahlitsevat mielikuvitusta. Hyberbolalla on muihin lausemuotoihin nähden erikoinen asema. Muut ovat yleensä ulkoisen kielellisen esityksen muotoja, hyberbola on suoranainen tunneilmaus.

Larsson (Poesins logik): Hyberbolat ovat huomattavasti yleisempiä kuin luullaan. Moni käyttää niitä huomaamattaan. Mielikuvituksen tunnusmerkkejä ovat kyllä uuden luominen ja tuottaminen, mutta tämän ohella myös todellisuuden tekeminen käsitettäväksi. Etenkin taiteilijan mielikuvitus etääntyy todellisuudesta saadakseen siitä yleissilmäyksen.

Meyer (Deutsche Stilistik) painottaa hyberbolan spontaanisuutta (kuten myös Unto Kupiainen). Näin etenkin silloin kun kysymyksessä on satu. Hyberbolaa ovat erityisesti suosineet itämaiset runoilijat ja Raamatun kirjoittajat sekä yksityisistä kirjailijoista mm. Calderon, Shakespeare, Schiller, Hugo Hebbel. Mutta esim. Goethe koetti sitä välttää.

Elsa Erho kirjoittaa (Sananjalka I, 1959) Maiju Lassilan tyylistä: "Paisuttelu on yhteinen ominaisuus sekä Rantamalan että Lassilan tuotteissa. Harhamassa se johti muodottomuuteen. Tulitikkukertomus taas sai siitä merkittävän tyylikeinon siitä syystä että, se esiintyi oikeassa ympäristössään." Erho luettelee kirjoituksessaan Lassilan käyttämiä tyylikeinoja: sanajärjestyksen taitava käyttäminen, parellelismi, toisto, deskriptiiviset sanat, suffiksit, viitesanojen ylenpalttisuus, potentiaalin suosiminen, frekventatiiviset ja momentaaniset verbit, vertaukset ja hyberbola.

Maiju Lassila on sanonut: "Kirjoittaessani näen henkilön jokaisen liikkeen, eleen, kasvojen pienimmätkin piirteet, kuulen äänensävyn." Voidaan siis kuvitella hänen olevan mukana tapahtumien keskustassa ohjailemassa henkilöitään. Maiju Lassilan audiktiivinen mielikuvitus on voimakkaampi kuin visuaalinen. Tästä johtuen dialogilla on niin merkittävä asema.

Tästä lähtökohdasta voisi yrittää jollakin tavalla jaoitella Lassilan hyberbola-runsautta. Lähinnä ne voisi jakaa kolmeen osaan.

Ensimmäisen ryhmän muodostavat dialogiset hyberbolat. Ne perustuvat yleiseen itsekehuun ja kaikista asioista piittamattomaan valehteluun ja voimakkaiden henkilökohtaisten affektien purkautumiseen. Muutama esimerkki: "Niin, että tämä Partanen on niin julma nukkuessaankin, että lutikatkin sitä pelkäävät eivätkä uskalla ovesta sisään tulla, vaan värjöttelevät porstuassa." Tai: "Kun isken tuolla pärehalolla kuonoosi, niin sinusta ei jää nimeäkään jälelle."

Toiseen ryhmään voitaisiin lukea episodiset hyberbolat. Näillä tarkoitetaan liioiteltua, paisuteltua kohtausta, jonka jokin elementti on esitetty muita selvemmin näkyvänä, pantomiimin kaltaisena huipentumana. Kolme hyvää esimerkkiä: hienosti kuvattu kuutamotanssi Itkukallion suojassa teoksesta Pirttipohjalaiset, Pojat asialla-kertomuksen Veteen hukkuneiden virsi ja siankiinniottojuoksu Joensuun kaduilla.

Kolmanteen ryhmään kuuluvat sisältävät aineksia kahdesta ensimmäisestä, anekdoottiset hyberbolat. Dialogi kulkee väärinymmärryksen merkeissä. Tästä on lukija tietysti koko ajan selvillä, mutta osapuolten yhteisymmärrys ei näytä kovinkaan helposti syntyvän. Kun kirjailija luo tällaisen tilanteen, on hänen myös osattava varata keinot laukaisuhetkeä varten, muuten koko tilanteen paisuttaminen ja venyttäminen tuntuu pelkästään ärsyttävältä. Muutamia tälläisia täysosumalaukauksia Maiju Lassilan teoksista löytyy. Yhtenä tällaisena mainittakoon vallesmannin ja Ukko Juvosen keskustelu kertomuksessa Pojat asialla. Kun jälkimmäinen lopulta paukauttaa paholaisen nimen niin selvästi, että lukija tietysti, mutta myös vallesmanni käsittää, mistä on kysymys: se vanha vihtahousu. Pitkäpiimäinen jahkailu kannattaa lukea.

Kirjoitus perustuu Kalevi Asikaisen 1960-luvulla Jyväskylän yliopistossa pitämään seminaariesitelmään. Sen aiheena oli Hyberbola Maiju Lassilalla. Seminaaria johti professori Aatos Ojala.