Takaisin   Tulosta

Maiju Lassilan viimeisistä hetkistä on olemassa silminnäkijän kuvaus. Toivo T. Kaila oli mukana laivalla, joka kuljetti punavankeja Santahaminaan toukokuun 21. päivänä 1918. Kohtalokkaista hetkistä ja tapahtumista, jotka johtivat Lassilan ampumiseen, Toivo T. Kaila kertoo teoksessaan "Eräs elämä" seuraavaa:

"Eivät nivelly toisiinsa vihan evankeliumi ja rakkauden. -Mutta suotta on meidän valkoisten lyödä rintoihimme. Kun lakimiehemme kauan harkittuaan löysivät sopivan pykälän, että punaiset ovat nousseet kapinaan laillista hallitusta vastaan, alkoivat kenttäoikeudet ja teloitusplutoonat toimia. Miten monta tuhatta valkoistenkin kannalta viatonta työläistä kesällä 1918 menehtyi vankileireissä tai armotta ammuttiin, kenraali Mannerheimin jarrutuksesta huolimatta! -Kun Arvi Paloheimo, hyväsydäminen mies, Helsingin kauppatorila näki tuomittujen satapäisen jonon, kätki hän kasvot käsiinsä ja voihkaisi: 'Omaa väkeä!'

Senaattori jonka sihteerinä toimin, halusi olla kerran mukana 'kapinallisia likvidoitaessa'. Komendantti, Murhanenkelinä tunnettu, järjesti auliisti tilaisuuden, vieläpä tavallista erikoisemman: meille ilmoittamatta hän oli ottanut mukaan myös kirjailija Algoth Tietäväisen-Untolan-Lassilan.

On varhainen kevätaamu. Helsingin kauppatorin rannassa seisoo kolmetoista alakuloista kuolon tien kulkijaa sekä sotilassaattue komentajineen, odottamassa herroja. Meitä saapuu senaattori seurueineen sekä Lassilan kustantaja Eino Railo ynnä kirjailijat Kyösti Wilkuna ja Armas Toivo Tarmas.

Nähdessään Lassilan lähestyy Wilkuna harmaata rivistöä ja puhelee hiljaisella äänellä hänen kanssaan. En tullut tietämään, mistä he keskustelivat, nyt on myöhä kysyä, Wilkuna kuoli muutaman vuoden kuluttua oman käden vahingonlaukauksesta.

Lähdetään. Höyrypursi halkoo tyventä meren selkää, suuntana Santahaminan linnoitussaari. Me herrat seisomme kokassa. Vavahdamme: perästä, jossa istuu vankien ryhmä saattajineen, kuuluu kiväärinlaukauksia. Riennämme katsomaan. Lassila on kuolonkauhussaan hypännyt yli laidan ja ammuttu. Näkyy meren pinnalla loittoneva, tumma täplä, mies yllään kuluneet lammasnahkaturkit, jotka kelluvat veden kalvossa kuin lumpeen lehti. Käännytään, otetaan vainaja mukaan. Luoti on lävistänyt pienen pyhäinkuvan hänen kaulassaan, hän oli kreikankatolisia.

Kädessä oli paperikäärö, jota hän ei kuollessaankaan hellittänyt. Siinä oli puhtaitten, numeroitujen paperiarkkien joukossa kertovan kansanrunoelman katkelma:

Niin eessä työn ja Herran kankaallansa ja turvan usein pannen petäjään karuna eli, varttui meidän kansa, avun hiljaa haki itsestään.

Sitten tuli yllättäen tieto, että 'huomenna sinun on kuoltava'. Käsiala muuttuu vapisevaksi, kirjailija alkaa laatia puolustuspuhetta, jota ei koskaan pidetty. -Eräitä muistiinpanoja siitä:

Kun kuolen tiedän kuolevani syyttömänä, sillä tiedän tarkoittaneeni parasta. Olen koettanut saada aikaan rauhaa, ehkäistä julmuuksia, olen rukoillut työväkeä karttamaan julmuutta ja kostoa...olen luvannut ase kädessä viimeiseen veripisaraan asti suojella jokaista porvarisnaista, jos onnettomuus uhkaa. Olen joka kirjoituksessani kokenut taivuttaa mieliä rauhaan, vetoomalla sekä omien että vastustajien parhaisiin tunteisiin. Olen alun pitäen sille ainoalle, jolle olen suullisesti jotain puhunut, toimittaja R:lle, sanonut, että vallankumous on onneton askel ja että on heti alettava etsiä sovintoa. Näin puhuin jo tammikuun 30 päivänä, ja toistin sitä useasti samalle R:lle. Juuri minä panin alkuun senkin rauhantarjouksen, joka julkaistiin lehdessämme huhtikuun 10 päivänä...Kun punakaarti esti lehdessä julkaisemasta kehoitusta laskea aseet, kirjoitin omalla uhallani vielä selvemmän kehoituksen, vedoten punaisten parhaisiin tunteisiin, ja sain sen menemään oman nimeni voimalla. Olen selittänyt, että työväenkysymystä ei voida aseilla ratkaista, työväki ei kykene vielä ottamaan asioiden hoitoa käsiinsä. Olen ainoa joka on kirjoittanut rauhan ja sovinnon nimessä ja nähnyt siinä pelastuksen. Olen kirjoittanut vaikeissa oloissa ja omantuntoni mukaan. Jos minua rangaistaan, tehdään minulle vääryyttä. Olen vain nähnyt työväen hädän, ja siunaan sen tulevaisuutta enkä huuda kostoa kellekään..."

Eräitä lisäyksiä ja huomautuksia

-Kuvauksessa mainittu Lassilan kustantaja Eino Railo kirjoitti vuonna 1923 ilmestyneeseen "Tulitikkuja lainaamassa"-teoksen kuvitettuun painokseen laajan esipuheen. Eino Railo päättää Lassilan "elämäkerran" seuraavasti:
"Tälläinen on pääpiirteissään Algoth Untolan, etevän kirjailijan ja onnettoman ihmisen elämä, jonka vaiheita ja traagillista, kolkkoa loppunäytöstä ajatellessa inhimillinen sääli herkähtää suruisesti hereille. Se oli osittain suurta "Harhamaa", mutta sisälsi myös epäilemättä suuren ja harvinaisen kyvyn osoitusta, joka jättää hänen nimensä pysyvästi kirjallisuutemme lehdille. Hän oli "elämän pojintima" sanan täydessä merkityksessä, mutta kaikista hänen erheistään huolimatta täytyy tunnustaa, että häntä oli kerran koskettanut taiteen henki, se joka valaisee tämän nyt julkaistavan teoksen sivuja iloisena ja sopusointuisena, tehden vähitellen hänen elämänsä varjojen unohtamisen mahdolliseksi."

-Maiju Lassila ei ollut ortodoksi.