Tulitikkuja lainaamassa

 

"Istuttiin, veistettiin ja kehrättiin. Antti hautoi sitä kosimispuheen alkua, imeksi piippuaan ja syljeksi. Ei ollut nyt vain löytää sille puheelle sopivaa alkupäätä. Syytti jo Hyväristäkin, kun se oli sotkenut hyvän alun.
Mutta vihdoin sai hän sen pään käsiinsä. Sylkäistyänsä ja imaistuaansa savut, sanoi hän:
'Jo se kuuluu se Makkosen imisä sika porsineen!'
'Vai jo se teki porsaat!' tokaisi Hyvärinen.
'Jo...Perjantaina on tehnyt', vahvisti Antti.
'Montakohan tuo teki', uteli nyt Hyvärinen.
'Kymmenenhän se on. Täyden luvun on tehnyt.' Emäntä oli pysäyttänyt rukkinsa ja kysyi:
'Ovatkohan ne kaikki imisiä?'
'Niin nekö Makkosen porsaat?'
'Ne.'
'Viisi kuuluu olevan imisiä ja loput eikö nuo liene urosia.'
'Vai viisi on imisää ja viisi urosaa...On siinä porsasta!' ihmetteli emäntä.
'Onhan siinä!' mukasi Anttikin, ja Hyvärinen ilmoitti:
'´Se on sitä Ilmakosta tuotua Kohosen hyvää sikarotua.'
'Vai sitä se on!' murahti Antti. Emäntä huomautti:
'Pitää meidänkin saada sieltä yksi imiä porsas tuohon kasvamaan. Hyvin joutavat nuo pennut sitä syöttämään.'
'Ja johan se Jussi Vatasenkin musta lehmä on poikinut', meni Antti likemmä asiaansa.
'Sekö Jouhkolan Voutilaiselta ostettu?'
'Se.'
'Vai poiki se jo! Lehmisvasikankohan se poiki', tiedusteli emäntä.
'Lehmis.'"

 

..........................................................................................................

 

 

Liika viisas

 

"Sydänkesäinen kiireen työajan hiljaisuus vallitsi Sakari Kolistajankin talossa. Väki oli hävinnyt työmaille.
Oli puolipäivä. Kukon kiekaisu leikkasi poutaista hiljaisuutta. Kartanolla, kaikkialla tyhjää, äänetöntä. Sillan alla hautoi kana ja valkoinen porsasparvi oli latoutunut karjapihan aitoviereen nukkumaan vieretysten, riviin, pyllyt yhtäänne päin niin siroina kuin taiten riviin asetetut valkoiset munat.
Ja samaa tyhjää tuvassakin. Penkillä, pöydänpäässä nukkui istuallaan talon muonamies Issakainen, jonka pelottavan suuri, leilimäinen kähärä pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin mikäkin pahaksi pöyhötelty villaläjä. Oli syötyään ja ruuat korjattua nojautunut vain ryntäät rehellään pöytää vastaan, kallistanut korvallisensa pöydälle ja nukkui nyt sikeästi kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän edessä.

'Ala nousta jo siitä!' äsähti kovana jo emäntä, Sakarin vaimo Anna-Liisa, vesisankoa tupaan tuodessaan. Näkyi olevan taas äkeissään. Eikä ihme, sillä hermostutti suo Sakrin tila jo häntä.
Mutta ei Issakainen kuullut. Kuorsata jyrisytti vain ja nukkui kuin pölkky.
'Hulluksi tässä jo itsekin koko miehen kanssa tulee', tuskitteli puuhaileva Anna-Liisa itsekseen Sakarinsa asian vuoksi.
Mutta lopulta alkoi toki Issakainenkin tajuta, että häntä oli herätetty. Hän heräsi, haukotteli, haparoi pöydältä lusikan, nuoli sen unisena puhtaaksi, pisti sen seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille.
Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi, ihan kuorsasi. Iso villainen pää nuokkui ja riippui kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin pudota ja viedä raskaalla painollansa koko miehen mukaansa.
Mutta touhuileva Anna-Liisa näytti äkeältä. Porsaatkin nuo olisi ollut leikkuutettava, mutta mihin tässä enää ehtineekään.
Sillä oikeastaan Anna-Liisaa painosti miehensä Sakari Kolistajan odottamaton herääminen, se että Sakari oli herännyt oman vikansa tuntoon. Sillä kute ihminen heräämisessään pääsee synnintuntoon, s.o.: huomaa syntinsä suuruuden ja kauheuden, ja alkaa etsiä siitä pelastusta, niin oli Sakarikin tullut viisautensa tuntoon. Tämän nykyisen papin, pastori Pöndisen järkyttävät saarnat ne olivat hänessä sen heräämisen vaikuttaneet. Pelkäämättä, lujasti oli se saarnoissansa Hebrealais-epistolan mukaan julistanut, että kaikki maallinen viisaus on perkeleestä ja johtaa ikuiseen vaivaan ja kadotukseen ja että kaikki asiat voidaan ymmärtää, käsittää ja selittää ainoastaan uskon kautta. Yhdellä ainoalla rohkealla iskulla oli pastori Pöndinen siten ratkaissut ihmiskunnan tärkeimmän ja suurimman kysymyksen: viisauskysymyksen. Ja sen ratketessa uskonnon, tieteen, taiteen, urheilun, naisasian, rakkaskysymyksen ja kaiken muun alalla, sotkuisesta Balkanin kysymyksestä Suomen kansallisteatterin kysymykseen saakka. Koko ihmiskunnan päänvaivan oli Pöndinen höllännyt auki äkkiä, että se laukesi kuin poikki sivallettu viulunkieli, sillä uskon avulla ratkesi ikiliikkujakysymyskin, niin että huoleti voitiin uskon avulla todistaa siitäkin kuulun viisaan sanoilla jo että:
'Mutta se pyörii sittenkin.'

Niin oli siis ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein kysymys, viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.: viisaus, oli Sanan mukaan leikattu pois ja heitetty pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo kuten pahnaan, josta meluava ja alati nälkäänsä vinkuva porsas on lopultakin pellolle potkittu.
'Pahanhengen Pöndinen!' oli Anna-Liisa sadatellut, sillä hän ei ollut saarnasta herännyt."

--------------------------------------------------------------------------------

Kuolleista herännyt

 

"Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina päivinä, jolloin siellä liikuskelivat, lähtevät ja tulevat laivat käännellessä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään ammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaans kaupungin yli ja sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen höyrypillin hoihkeet sekoittuvat tuohon raskaaseen kirkonkellojen kuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan reunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta, sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua hiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa painostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.

Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja Helsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut jätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja kuolleista heräämistänsä muistellessaas myöskin totinen satamakristitty.

Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös sielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaanhän oli jätkä sikäli,että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin edustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä elävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin hän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokausetta einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin suuret seikkkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa syntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja puheli siitä:
'Se on miten lautakunta päättää.'

Niin, satamassa olivat hänen juurensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja koko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku ns.takamaa, jommoisena talon viljelystilalle on sen etäinen, miltei hyödytön ulkopalsta. Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman liepeiltä, ja oikeastaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin ainoastaan poliisin välityksellä."